Kuka puolustaisi Eurooppaa?

Vanhan viisauden mukaan muutos syntyy joko kriisien tai johtajuuden kautta. Kriisejä Euroopasta ei ainakaan puutu. Eurokriisistä on puhuttu jo niin pitkään, että termi on menettänyt ilmaisuvoimansa. Kriisistä on tullut normaalitila.

Tuoreempi Eurooppaa ravisteleva jättikriisi - pakolaiskriisi - jatkunee myöskin vielä pitkään. Sen vaikutukset integraation tulevaisuudelle ovat yhtä vaikeasti ennustettavissa kuin eurokriisin. Schengen-alue napisee jo liitoksistaan ja asenneilmapiiri pakolaisia kohtaan on koventunut monissa EU-maissa huolestuttavasti. Vapaa liikkuvuus on yksi Euroopan unionin tärkeimmistä perustamisperiaatteista, joten siihen tehtävät rajoitukset olisivat erittäin kova kolaus koko integraation tulevaisuudelle.

Toisaalta myös merkkejä integraation syvenemisestä on ilmassa. Ranskan presidentti François Hollande pyysi koko Eurooppaa järkyttäneiden Pariisin terrori-iskujen jälkeen Euroopan unionia aktivoimaan Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon lausekkeen, joka velvoittaa jäsenmaita auttamaan toisiaan aseellisen hyökkäyksen sattuessa.Tämä on ensimmäinen kerta, kun tähän niin sanottuun ”turvatakuulausekkeeseen” vedotaan EU:n historiassa.

Muut EU-maat vastasivat välittömästi Ranskan avunpyyntöön myöntävästi. Myös Suomi lupasi auttaa Ranskaa presidentti Niinistön sanoin ”kaikilla mahdollisilla tavoilla”. Nähtäväksi jää, mihin Ranskan pyyntö johtaa ja auttaako se laukaisemaan laajemman puolustuspolitiikan

syventymiskehityksen EU:ssa. Varmaa on, että ilman määrätietoista johtajuutta näin ei tule käymään.

Saksan Helmut Kohl ja Ranskan François Mitterrand näyttivät omalla esimerkillään muutama vuosikymmen sitten, että visionäärisellä johtajuudella voidaan saada paljon aikaan, jos vain yhtenäistä tahtoa on.

Lähivuodet näyttävät, onko Euroopan nykyjohtajista Hollandesta, Merkelistä, Junckerista, Mogherinista ja kumppaneista kasvamaan yhtä suuriin saappaisiin vai antavatko he EU:n perustajaisien perinnön rapistua käsiin.

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 26.11.2015)

Leviävätkö iltapäivälehtien toimintatavat laatulehtiin?

"Direktiivit kieltävät kohta saunasta löylyt ja savun tuoksun", spekuloitiin Ilta-Sanomien pilakuvassa vuonna 2003.

Kilpailu klikeistä on kovaa. Aamulehden verkkosivulla julkaistiin perjantaina 20. marraskuuta uutinen, jossa arveltiin EU:n kieltävän peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta. Jutun tiedot on saatu tekstiili- ja vaatetusalan yritysten etujärjestöltä Suomen Tekstiili & Muoti ry:ltä, eikä sen esittämiä väitteitä ollut tarkastettu mistään viranomaislähteestä.

Juttu julkaistiin ensin verkossa otsikolla ”Voiko tämä olla totta: EU kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä vauvoilta”. Myöhemmin juttu otettiin alas ja palautettiin verkkoon vielä samana päivänä lievennetyllä otsikolla ”Suomalaisjärjestö pelkää, että EU-standardi kieltää peitot alle 9 kuukauden ikäisiltä”. Jutun loppuun oli lisätty teksti, jossa kerrotaan, että tekstiä on editoitu, otsikkoa muutettu ja tiedot mahdollisesta peittokiellosta perustuvat vain Tekstiili & Muoti ry:n tietoihin.

Verkossa siis julkaistiin kiireellä uutinen, jonka klikkiarvoa ei haluttu pilata faktoja tarkistamalla. Myöhemmin juttuun tehtiin välttämättömät korjaukset, mutta tässä vaiheessa se oli jo levinnyt laajalle. Euroskeptiset kansalaiset saivat taas lisätodisteen EU:n järjettömyydestä.

En osaa sanoa vielä onko Tekstiili & Muoti ry:n väitteissä mitään perää, mutta oikeastaan se ei ole edes oleellista sen rinnalla, että yksittäisen etujärjestön väitteet julkaistiin tarkastamattomana. Iltapäivälehdissä tarkastamattomia EU-kummallisuuksia on julkaistu vuosien varrella paljonkin. EU:n on väitetty muun muassa kieltävän joulutorttujen luumuhillon, grillauksen, ilmapallojen puhaltamisen ja saunaklapit (Katso kuvat!). Tällaisilla kaupunkitarinoilla on varmaan saatu lisättyä myyntiä, mutta totuuden kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Tällä kertaa EU-kummallisuudella klikkejä kalasteli laatulehdeksi laskettava Aamulehti. Onko tämä merkki siitä, että klikkijournalismin aikakaudella iltapäivälehtien toimintatavat rupeavat leviämään myös laatulehtiin? Toivottavasti ei. Aikana jolloin MV-lehden kaltaiset disinformaatiosivustot valtaavat alaa, toivoisi laatujournalismilta yhä tarkempaa otetta faktojen suhteen.

Olen väitöskirjatutkimustani varten tutkinut kaikki Helsingin Sanomien, Savon Sanomien ja Ilta-Sanomien printtilehdissä julkaistut "EU kieltää" -artikkelit Suomen EU-jäsenyyden ajalta. Niissä iltapäivälehden tapa raportoida EU-asioista erosi vielä selvästi laatulehtien painotuksista. Siinä missä Ilta-Sanomien ”EU kieltää” -uutisissa EU näyttäytyi pikkuasioihin puuttuvana kulttuurihäirikkönä, joka asettaa järjettömiä kieltoja tervan ja lakritsipiippujen kaltaisille asioille, Helsingin Sanomissa ja Savon Sanomissa korostui EU:n rooli sisämarkkinoiden vartijana ja kauppapoliittisena toimijana. Toki Helsingin Sanomien ja Savon Sanomienkin seulasta oli päässyt läpi muutama EU-kaupunkitarina – kuten HS:n uutinen siitä, että EU kieltää kirkkourkujen valmistuksen (HS 23.3.2006) ja Savon Sanomien kalakukko-uutisointi – mutta kokonaiskuva oli silti hyvin toisenlainen kuin Ilta-Sanomissa. Valtaosa Helsingin Sanomien ja Savon Sanomien ”EU kieltää” -artikkeleista on tylsiä ja arkipäiväisiä tyyliin: ”EU kieltää fuusion”, ”EU kieltää yksipohjaiset öljytankkerit”, ”EU kieltää viemästä ympäristölle vaarallisia jätteitä Afrikkaan” tai ”EU kieltää farkkujen harmaatuonnin”. Oikeasti tällaisten päätösten vaikutus ihmisten arkeen on paljon merkittävämpi, kuin kuviteltujen terva- tai lakriksipiippukieltojen, mutta ne eivät jää kenenkään mieleen eikä niillä myydä lehtiä. Irlannin Eurooppa-liike jakoi vuoden 2014 eurovaalien alla mainoskyniä, joissa luki teksti: ”EU is like this pen, boring but useful”. Tekstissä kiteytyy onnistuneesti tässäkin tutkimuksessa esiin nouseva EU-viestinnän dilemma. Arkipäiväisimmillään EU on usein hyödyllinen mutta tylsä. Siitä on vaikea repiä myyviä otsikoita faktoja oikomatta.           

Jonkinlainen unelma paremmasta maailmasta

”Altiero Spinelli ei ollut kommunisti. Hän kyllä kuului nuorena Italian kommunistiseen puolueeseen, mutta kuultuaan Stalinin puhdistuksista, hän teki lopullisen pesäeron puolueeseen. Hän siis ei ollut kommunisti.”, vakuutteli Eurooppafederalistien pitkäaikainen vaikuttaja Francesco Gui Ventotenen federalismiseminaarin avanneessa puheenvuorossaan. Asia tehtiin heti alkuun selväksi niin moneen kertaan, että rupesi jo mietityttämään, mikä lopulta olikaan totuus. Oliko Spinelli sittenkin kommunisti?

Mutta naljailu sikseen. Osallistuin elo-syyskuun taitteessa järjestettyyn Ventotenen kansainväliseen federalismiseminaariin, joka järjestettiin nyt jo 32. kertaa. Kuten jo seminaarin nimestä käy ilmi, tapahtumapaikkana toimii Etelä-Italiassa sijaitseva Ventotenen saari. Syy tähän on selvä: italialainen Altiero Spinelli, yksi eurooppalaisen federalismin ja Euroopan yhdistymisen tärkeimmistä alullepanijoista, oli vangittuna Ventonen vieressä sijainneella Santo Stefanon vankilasaarella vuosina 1941−1944. Siellä hän kirjoitti yhdessä Ernesto Rossin kanssa niin sanotun Ventotenen manifestin, joka on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista vetoomuksista yhtenäisen Euroopan luomiseksi. Siitä lähtien Ventotenella on ollut erityinen paikka eurooppalaisten federalistien sydämissä.

Spinelli, poliittinen sankari

Harmaahiuksisen herrasmiehen Frascesco Guin avausluennon tarkoituksena oli vakuuttaa nuori kansainvälinen kuulijakunta siitä, että Altiero Spinellin ajatuksilla on yhä merkitystä nykypäivän Euroopassa. Hän pyrki sitomaan Spinellin Ventonen manifestissa esittämiä ajatuksia ajankohtaisiin keskusteluihin, kuten nuorisotyöttömyyteen ja demokratiavajeeseen, mutta minulle jäi hänen alustuksestaan päällimmäisenä mieleen hänen kuvailunsa Spinellistä henkilönä. Gui oli tavannut Spinellin useaan otteeseen, ja vaikutus oli selvästi lähtemätön: ”Suurisydäminen visionääri, heltymätön taistelijaluonne, loistava seuramies…”, Gui kuvaili.

Samanlaista suurmieskultin rakentamista oli havaittavissa myös Ventotenen manifestin englanninkielisen laitoksen esipuheessa, jonka ostin saarelta. Siinä Spinelliä luonnehditaan poliittiseksi sankariksi, joka jaksoi taistella ihanteidensa puolesta ja puskea eteenpäin kuin mummo lumihangessa, vaikka ajat olivat vaikeat ja tehtävä lähes mahdoton. Esipuhe päättyy sitaattiin Max Weberin tunnetusta esseestä Politiikka ammattina (Politik als Beruf), jonka mukaan vain henkilöllä, jolla on voimia uhmata kaikkia todennäköisyyksiä, voi olla todellinen kutsumus politiikkaan.

Vastaavaan hehkutukseen olisi vaikea kuvitella törmäävänsä Suomessa muualla kuin ehkä Paavo Väyrysen omaelämäkerrassa. Eurooppafederalistien kansainvälisen kattojärjestön UEF:n pääsihteeri Paolo Vacca kuitenkin korosti puheenvuorossaan, ettei Ventotenen seminaarin tarkoitus olekaan antaa puolueetonta kuvaa federalistisesta ajattelusta, vaan kasvattaa uusia sukupolvia spinelliläiseen ajatteluun. Hänen mukaansa tuon ajattelun kulmakiviä ovat rauha, antifasismi, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Spinellin ajatuksia

Olin tutustunut Spinellin kirjoituksiin jo ennen Ventotenen matkaa ja yllättynyt hänen Eurooppa-ajatteluaan vahvasti leimaavasta henkisestä ja moraalisesta missiosta. Spinelli tuntui elämänsä loppuun asti uskovan, että liittovaltio − Euroopan Yhdysvallat − olisi paras keino turvata rauha ja vapaus, mutta myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa. Hänelle federalismin edistäminen oli eräänlainen emansipaatio- ja vapaustaistelu, jonka perimmäisenä pyrkimyksenä oli tietysti päästä eroon sotien ja sorron perisyistä, nationalismista ja kansallisvaltioista. Spinellin omaa taustaa vasten tavoitteet olivat helposti ymmärrettäviä. Istuihan hän yli kymmenen vuotta vankilassa fasistisen hallinnon alaisuudessa. Harva nykypäivän eurooppalainen kuitenkaan enää asettaa Euroopan integraatiolle samoja toiveita tai tavoitteita kuin Spinelli. Yleisempää lienee, että kriisien ryvettämä EU nähdään pikemminkin ongelmien syynä kuin niiden minkäänlaisena ratkaisuna.

Spinelliläisen ajattelun mukaan nykyinen Euroopan kaaostila johtuu pitkälti siitä, että integraation rakentaminen tehtiin alusta alkaen väärin. Ylikansallisten toimielinten kuten Euroopan parlamentin tai komission toimivalta olisi pitänyt turvata alusta pitäen perustuslailla. Vain siten olisi voitu varmistaa, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa, niin kuin nyt on käynyt. Spinellin väitetäänkin joskus todenneen, että Jean Monnet, EU:n perustajahahmoista ehkä tunnetuin, ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin. Integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle Monnet’n metodilla, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi.

Kun Eurooppa ei riitä

Tällaisia aatehistoriallisia alustuksia spinelliläisestä näkökulmasta toivoin kuulevani Ventonen saarella, mutta pettymyksekseni valtaosa seminaariluennoista käsittelikin integraation ajankohtaisia kysymyksiä käytännöllisistä perspektiiveistä, kuten puolustuspolitiikan ja euroalueen näkökulmista. Näistä olin jo työni ja harrastuneisuuteni puolesta perillä muutenkin. Yllättävää oli myös se, kuinka paljon aikaa käytettiin globaalin federalismin pohtimiseen. Toki pyrkimys saada federalismi leviämään Euroopan jälkeen muuallekin maailmaan oli mainittu jo Ventotenen manifestissa ja siten myös yksi Spinellin keskeisistä haaveista. Ottaen kuitenkin huomioon, kuinka kaukana tuosta federalistisesta ”haavekuvasta” ollaan vielä Euroopassakin, tällaiset keskustelut ylittivät jopa kaltaiseni haaveilijan ymmärryksen. 

Eteläeurooppalaiseen tapaan viikon aikana keskusteltiin paljon. Jokaisen luennon jälkeen keskustelua jatkettiin pienryhmissä, joiden ”tulokset” vielä lopuksi esiteltiin koko porukalle. Keskustelujen taso vaihteli paljon. Huomasin, että osallistujien keskimääräinen Eurooppa-asioiden tuntemus ei ollut kovin korkeatasoinen. Euroopan ulkopuolelta tulleiden osallistujien osalta sen vielä jotenkin ymmärsi (mukana oli myös pari intialaista, yksi yhdysvaltalainen, yksi kiinalainen ja muutama israelilainen), mutta jopa Eurooppa-liikkeen nuorilla aktiiveilla tuntui olevan suuria aukkoja perustiedoissaan. Tästä huolimatta heidän uskonsa federalismin autuaaksi tekevään voimaan oli vankkumaton. Siitä jäi kieltämättä vaikutelma, että ehkä federalismi olikin heille enemmän asenne, makumieltymys tai tapa, kuin oikea poliittinen vakaumus. Voin olla väärässäkin.

Näistä kriittisistä huomioista huolimatta viikko Ventotenessä oli ikimuistoinen. Se vahvisti uskoani integraation merkityksestä ja eurooppalaisten ratkaisujen tärkeydestä. Sukupolvemme kohtaamat ongelmat ovat niin samanlaisia eri puolilla Eurooppaa, että olisi järjetöntä olla etsimättä niihin yhteisiä ratkaisuja. Luulen ja toivon, että useille itseäni nuoremmille eurooppalaisille tämä on vielä enemmän itsestään selvää.

Näin muutamien seminaarin osallistujien yllä Eurooppafederalistien nuorisojärjestön JEF:in t-paidan, jossa luki teksti ”You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one”. Lause on tietysti lainaus John Lennonin kappaleesta ”Imagine”, jossa haaveillaan ikuisesta rauhasta ihmisten välillä. Minusta idea oli hauska ja toteutus erittäin onnistunut − onhan rauhanaate keskeinen osa myös spinelliläistä aateperintöä. Ja niin pöhkö kuin se ajatus maailmanfederalismista nyt olikin, niin mukava sitä oli siinä liu’utella edestakaisin, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja meri kimalteli kauniisti horisontissa. Sai haaveilla ja leikkiä ajatusleikkejä. Eihän unelmien tarvitse realistisia ollakaan.   

Kun EU uhkasi kalakukon kieltää

EU:n maine järjettömiä päätöksiä tekevänä byrokraattisena koneistona on oiva kasvualusta sensaationhakuisille juttutyypeille. Lukijan on helppo uskoa myyttisestä EU:sta melkein mitä tahansa. Aina artikkeleiden ei tarvitse edes pitää paikkaansa, jotta kohu saadaan syntymään. Tämän sai kokea kuopiolainen kaapelitelevisio-yhtiö Starvisio vuonna 2001 mainoskampanjassaan, jossa se yritti järjettömien ”uutisten” avulla korostaa, kuinka tärkeää on olla perillä asioista. Kampanjan mainoksissa väitettiin muun muassa, että Veljmies-patsaalle tehdään peltihousut ja EU kieltää kalakukot. Monet ottivat kuitenkin kalakukko-jutun tosissaan. Ihmiset kyselivät huolestuneina kalakukkokauppiailta ja EU-instituutioilta, onko todella niin että kalakukko aiotaan kieltää. Savon Sanomien haastattelema Kuopion torikauppiaiden puheenjohtaja oli pöyristynyt Starvision toiminnasta ja esitti ukaasin, että mikäli tällainen toiminta jatkuu, torikauppiaat hakevat Starvisiolle lähestymiskieltoa (SS 14.12.2001).

Kohun käsittely jatkui Savon Sanomissa vielä seuraavan vuoden puolella. Helmikuun 2. päivä julkaistussa artikkelissa Euroopan komission Suomen edustuston päällikkö Timo Mäkelä moitti Starvisiota harhaanjohtavien tietojen levittämisestä ja kertoi pyytäneensä Starvisiota julkaisemaan oikaisun. Mäkelän mukaan komissioon tulee yhä tiedusteluja kalakukon kohtalosta. Asialla ovat olleet erityisesti kalakukkokauppiaat (SS 22.2.2002). Starvision toimitusjohtaja ihmetteli Savon Sanomien haastattelussa, kuinka Euroopan komissio voi olla yhä huolissaan joulukuussa ilmestyneestä Starvision mainoksesta. Hän muistutti, että mainosta ja vitsiä oli sen jälkeen jo käsitelty Starvision omissa uutisissa ja Savon Sanomiin tehdyssä jutussa. Viimeistään niistä olisi pitänyt selvitä, että kyseessä on vitsi (SS 23.2.2002). Saman päivän Savon Sanomien pääkirjoitussivun aliossakin ihmeteltiin, mihin on kadonnut savolaisten huumorintaju (SS 23.2.2002).

Kalakukkokohu on hyvä esimerkki siitä, että yhteiskunnalliset myytit ja huhut ovat tutkitusti vaikeita pysäyttää, kun ne kerran pääsevät leviämään laajalle. USA:ssa yksi tunnetuimmista hallintoon liittyvistä myyteistä on toisen maailmansodan aikana liikkeelle lähtenyt ”kaalihuijaus”. Sen mukaan elintarvikkeiden hintasäännöstelyviranomaisilta oli mennyt 26911 sanaa pelkän kaalinsiemenen määritelmään, vaikka todellisuudessa säännöstelymuistiossa kaalisiemen oli määritelty 11 sanalla. Huhu kiersi mediossa vuodesta toiseen. Vuonna 1965 Max Hall julkaisi ilmiöstä ensimmäisen tieteellisen artikkelin, jossa esiteltiin 50 erilaista kaalihuijauksen esiintymää medioissa (Hall 1965).

Starvisionkaan käynnistämältä kalakukkokohulta ei meinattu saada katkaistua siipiä, vaikka virheellinen ”uutinen” korjattiin moneen otteeseen. Eikä täysin saatukaan, sillä EU:n aiheuttama uhka kalakukolle palasi lehtien sivuille muutaman vuoden kuluttua. Heinäkuun 12. päivä vuonna 2009 Savon Sanomissa julkaistiin pääkirjoitus otsikolla ”EU yrittää ottaa kalakukon hengiltä”. Kirjoituksen mukaan Euroopan unionin kiristyvät hygienia säädökset uhkaavat romahduttaa kala- ja lihakukkojen valmistuksen, koska valmisteilla olevan asetusmuutoksen myötä tuoreet kukot olisi myytävä päivässä, minkä jälkeen ne olisi poistettava käytöstä. Perinteisesti kukkoa on saanut myydä oikein säilytettynä noin viikon ajan. Kirjoituksen tunteikkaasta sävystä voi aistia, että kyse on kansallisesti ja alueellisesti merkittävästä asiasta.

”Kalakukkojahti kuulostaa ihmeelliseltä senkin vuoksi, että EU itse nimesi kalakukon ”unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi” heinäkuussa 2002. Nyt kukon perään on usutettu oma ministeriömmekin, joka kritiikittömästi jahtaa kuuluisaa perinneruokaa. 

Kalakukko on tärkeä osa suomalaista ruokaperinnettä. EU osoittaa täydellistä piittaamattomuutta sitä kohtaan. Lahtaajan osa on annettu Suomen maa- ja metsätalousministeriölle.” (SS 12.7.2009)

Savon Sanomat tutkitutti erään tunnetun kuopiolaisen kalakukon valmistajan kukot Savo-Karjalan ympäristötutkimuksen elintarvikeyksikössä ja kukot saivat puhtaat paperit. Sivuhuomautuksena ”Kukossa pöpöjä nolla” -jutussa mainittiin myös, että itse asiassa EU:lla ei ollut asiassa osaa eikä arpaa, vaan tiukentuneet säädökset olivat lähtöisin maa- ja metsätalousministeriöstä (SS 15.8.2009). Omaa rooliaan EU:n syyttelyssä lehti ei pahoitellut, vaan tyytyi vain kommentoimaan yleisesti, että julkisessa kohussa savolaisten tuohtumus kohdistui tietenkin ensimmäisenä EU:hun. Asia nostettiin vielä senkin jälkeen esiin ainakin kolmessa artikkelissa: kahdessa vieraskynä-kirjoituksessa ja yhdessä varsinaisessa lehtiartikkelissa. Kaikissa niissä tuotiin esille, ettei EU:lla ollut tekemistä esitettyjen myyntiaikojen kiristyksen suhteen, vaan asialla olivat kansalliset viranomaiset. Oman roolinsa edelleen ulkoistaen Savon Sanomien artikkelissa ihmeteltiin, että kukon vainoaminen pantiin julkisessa keskustelussa vaistomaisesti EU:n piikkiin (SS 4.12.2009). Korjauksista huolimatta myytti EU:sta kalakukon kimpussa jäi elämään. Ainakin siihen viitattiin vielä luomumatkailuyrittäjän vihaisessa mielipidekirjoituksessa noin vuosi ensimmäisten korjausten jälkeen (SS 10.8.2010).

Voimakkaan tunteelliset reaktiot Starvision mainoskampanjaan ja EU:n piikkiin laitettuihin kiristyneisiin hygieniasäädöksiin osoittavat, että EU:n uhkaaman tervan tavoin kalakukko ei ole pelkkä tuote, vaan sillä on myös vahva symbolinen asema savolaisessa kulttuurissa. Slavoj Zizekin väitteen mukaan kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä. Kärjistäen voikin ajatella savolaisuuden olevan voimissaan niin kauan, kun kalakukkoa kohtaavat uhkat halutaan torjua keinolla millä hyvänsä. Samalla uhkan ja sen torjunnan kautta tuotetaan koheesiota yhteisöön. Kalakukko symbolina on jotain jota muut eivät voi ymmärtää, mutta jota he uhkaavat siitä huolimatta. Sen merkitys yhteisölle konkretisoituu vasta ulkoisen uhkan myötä.

70-luku 50-lukulaisen silmin

Emeritusprofessori Matti Klingen muistelmat ovat edenneet 70-luvulle. Nuoruusvuosia kartoittaneen muistelmien ensimmäisen osan nimi Kadonnutta aikaa löytämässä olisi sopinut hyvin tämän kolmannenkin osan otsikoksi, sillä Klingen aikanaan huolellisesti tekemät muistiinpanot mahdollistavat paikoin erittäinkin yksityiskohtaisen menneisyyden rekonstruoinnin. Tarkat almanakka- ja päiväkirjamerkinnät sekä valokuvat menneiltä vuosilta luovat kerrontaan autenttisuutta ja uskottavuutta. Väljä taitto tekee kirjan helposti lähestyttäväksi, mutta turhan toiston olisi voinut karsia pois editointivaiheessa.

Muistelmien kaksi ensimmäistä osaa tai Klingen päiväkirjoja lukeneille Anarkisti kravatti kaulassa ei paljasta juuri uutta Matti Klingen persoonasta, tutkimusintresseistä, historianäkemyksestä tai ihanteista, mutta lähihistorian harrastajille se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia 70-lukuun näköalapaikalta.

70-luvun suuret aatteet olivat kommunismi, feminismi ja ekologismi. Klingen kaltaisen liberaalin eurooppalaisen näkökulmasta kaikkiin näihin aatteisiin liittyi luotaantyöntävää hurmoksellisuutta ja puritaanisuutta. Hän silti ymmärsi niiden sosiaalisen tilauksen, jonka näki silti olevan ratkaisevasti muualla kuin Suomessa.

Eräänlainen aate 70-luvun Suomessa ja muuallakin oli myös populismi, joka Klingen mukaan ilmeni ”vennamolaisuuden” lisäksi myös ajan romaanikirjallisuudessa, elokuvissa ja populaarimusiikissa. Ihannoitiin rääväsuista puhetta, karkeaa käytöstä, rahvaanomaisuutta ja tietoisen huonoa pukeutumista. Klingen näkökulmasta ajan synkein piirre ei siten ollutkaan poliittisessa historiassa revitelty ”suomettuminen”, jota Klinge pitää ”poliittisen historian poikien” liioittelemana myyttinä, vaan yleinen sosiaalinen- ja kulttuurinen rappio. Hän kirjoittaa: ”Tunnusomaisia [70-luvulle] olivat nopeasti ja halvalla rakennetut arkkitehtuuriltaan kammottavat lähiöt, keskustojen tuhoaminen, sivistyneen suomen kielen hävittäminen, kiroilun ja rumien sanojen ihastelu (modernin radikaalisuuden osoittajana!), yleinen kohteliaisuuden raaistuminen, teatterien muuntuminen huonokuuloisille soveltuvan huutamisen näyttämöiksi, pukeutumisen aikaisemmin ja myöhemmin voittamaton rähjäisyys ja niin edespäin. Dominoivaksi tuli edellisen vuosikymmenen lopulla ”vapautetun” joka paikan oluenmyynnin aiheuttama vulgäärin pöhnäisyyden leviäminen ja suosiminen. Maallemme eivät olleet kunniaksi massamatkat Leningradiin, Tallinnaan ja Etelä-Eurooppaankin vain juopottelun takia…”

70-luvun kulttuurimurros vaikutti myös yliopistoissa. Poliittisuus valtasi alaa ja monet porvarillisina pidetyt traditiot, kuten osakunnat joutuivat vastatuuleen. Yliopistojen sisäänottomäärät kasvoivat ja korkeakoulutus tuli mahdolliseksi yhä useammille. Tämän demokratisoitumisen vastapuolena yliopisto instituutiona arkipäiväistyi ja sen arvostus laski. Professoreiden privilegioita purettiin pikku hiljaa tuomarinoikeuksista lähtien ja ajatus ylioppilaista yliopiston asiakkaina nosti ensi kertaa päätään. Professori Klinge oli vielä tasavallan presidentin nimittämä virkamies, josta hän oli ylpeä. Yliopistojen hallintouudistusten myötä tästäkin perinteestä luovuttiin.

Pimeistä kulttuuripiirteistä huolimatta 70-luku oli Klingelle todellinen läpimurron vuosikymmen. Lukuisat hänen teoksensa ja tutkielmansa saivat kiitosta ja herättivät keskustelua. Hänet valittiin vakituiseen professuuriin Helsingin yliopistoon ja säännölliset televisioesiintymiset sementoivat hänen asemansa yhtenä kansakunnan näkyvimmistä intellektuelleista. Lisäksi hänet vielä hyväksyttiin saavutustensa ja mondeenin olemuksensa vuoksi osaksi sosiaalista eliittiä. Muistelmissa onkin lukuisia kuvauksia vuorineuvosten ja suurlähettiläiden kutsuilta. Myös Tamminiemen ja presidentinlinnan ovet avautuivat Klingelle, joka toimi muutamien valtiovierailujen yhteydessä presidentti Kekkosen tulkkina. Kaiken tämän tunnustuksen ja glorian vuoksi onkin hieman yllättävää, kuinka katkerilta jotkut muistelmien katkelmat vaikuttavat. Eikö Klinge yleisestä arvonannosta huolimatta saanut sittenkään omasta mielestään ansioidensa mukaan?

Tutkija-Klingeä on vuosikymmenten varrella kritisoitu paljon siitä, että hänen teoksissaan käsitellään liikaa sivistyneistöä, virkamiehistöä, papistoa ja aristokratiaa, ja aivan liian vähän ”kansaa”. Tällaisen kritiikin esittäjät löytävät tästäkin kirjasta helpon kohteen. Niille taas, jotka ovat avoimin mielin kiinnostuneista kurkistamaan 70-luvun ”sivistysporvarilliseen” maailmaan Klingen teos tarjoaa kiehtovan lukuelämyksen. Klinge kuvaa aikakauden seurustelutapoja, verkostoja ja verkostoitumisriittejä tarkalla sosiologisella silmällä, josta riittää ammennettavaa myös kyseistä ajanjaksoa tutkiville historioitsijoille. Hänen ihmiskuvauksensa ovat rehellisiä, välillä armottomiakin, mutta juuri siksi myös kiinnostavia.

Klingen tyyli kirjoittaa kiehtoo kaltaistani simpsoneiden ja southparkkien parissa varttunutta 90-lukulaista, koska siitä puuttuu täysin ajallemme tyypillinen ironinen etäännytys. Tästä seuraa ajoittain tahatonta komiikkaakin, kun henkiseksi 50-lukulaiseksi itseään tituleeraava flanööri keikaroi keskiaikaisten linnojen käytävillä ja laukoo latinankielisiä sitaatteja. Klingeä itseään tämä tuskin haittaa. Hän seisoo vakaasti kannattamiensa sivistysporvarillisten arvojen takana, joka on myös hänen tyylinsä salaisuus. Se on tunnistettava ja ajallemme niin vieras, että se kiehtoo. Usein huomaa jo pelkän otsikon perusteella arvuuttelevansa, mikähän lienee ”klingeläinen” tulkinta tästä aiheesta. Sitä ei voi sanoa monien tieteentekijöiden osalta. Siksi olenkin vakuuttunut, että jos Vain elämää -sarjasta järjestettäisiin versio suomalaisille tieteentekijöille, olisi Matti Klingellä itseoikeutettu paikka sen ensimmäisellä tuotantokaudella.

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 11.11.2015)

Nuoruus

Mitkä ovat nuoruuden tunnusmerkit? Milloin nuoruuden voi julistaa päättyneeksi?

Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina. Varmaan siksi, että olen tämän tästä yllättänyt itseni nostalgisoimasta menneitä aikoja.

Menneiden muisteleminenhan ei sinänsä ole vielä varma merkki nuoruuden päättymisestä, mutta sen tuleminen tavaksi on. Samoin on auringonlaskukuvien kanssa. Mitä enemmän auringonlaskukuvia henkilö lataa sosiaaliseen mediaan, sitä varmemmin hän on ohittanut tuon myyttisen vaiheen elämässä, jota kutsumme nuoruudeksi.

Ostin ensimmäiset juoksutrikooni vuonna 2007. En vielä silloin nähnyt hankinnassa mitään symbolista. Jälkikäteen olen kuitenkin ajatellut, että ehkä se oli ensimmäinen askeleeni kohti aikuisuutta. En enää kaivannut adrenaliiniryöppyjä ja jännitystä vaan pitkiä tasaisen vauhdin lenkkejä ja filosofista pohdintaa. Kun vielä samana vuonna yritin tarrautua kiinni nuoruuteen lähtemällä reppureissaamaan Etelä-Amerikkaan, lopputulos oli katastrofi. Kaikki se vapaus, huolettomuus ja päämäärättömyys melkein musersi minut. Tahdoin takaisin kotiin kirjojen, pururatojen ja rutiinien pariin. Osaltani Moottoripyöräpäiväkirja oli kirjoitettu jo ennen matkaa.  

Siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen on veteen piirretty viiva. Sitä määrittävät ainakin kulttuuriset ja biologiset tekijät, mutta lopulta kyse on vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, omasta tuntemuksesta. Mitään absoluuttista aiheesta on mahdotonta sanoa. Voimme vain kuvata kokemuksiamme ja katsoa, kuinka ne resonoivat toisissa. Kirjailija Patrick Modianon kuvaus on yksi kauneimmista:

"Eräänä päivä kun he ajoivat jyrkkäreunaista vuoristotietä Nizzan ja Villefrancen välillä, Louis koki omituisen keveyden- ja turtumuksentunteen ja olisi halunnut tietää kokiko Odile samaa.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun."

Modianon kuvauksessa nuoruuden taakse jääminen on helpotus. Louis ja  Odile ovat karkumatkalla vanhasta elämästään. He ovat jättäneet kaiken taakseen ja matkaavat kohti uutta alkua, uutta vaihetta elämässään. Nuoruuden taakse jääminen on heille vapauden alku.

Päinvastaiset kuvaukset nuoruudesta lienevät yleisempiä. Ainakin minulle on Hollywood-elokuvista, romaaneista ja vanhempien ihmisten kertomuksista jäänyt sellainen kuva, että juuri nuoruus on ihmisen parasta aikaa josta täytyy ottaa kaikki irti. Silloin täytyy uskaltaa elää ja kartuttaa kokemuksia, koska aikuisuus töineen, asuntolainoineen, lapsineen ja muine velvollisuuksineen on jo nurkan takana.

Nuoruus on etsinnän aikaa. Nuorina ihmiset etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Pohtivat vajavaisin tiedoin, mitä haluat tehdä elämässään ja tekevät valintoja, jotka vievät heitä johonkin suuntaan. Joillekin kaikki on selvää alusta saakka, mutta monet ovat täynnä epäilyksiä ja yrittävät pitään korttinsa auki niin pitkään kuin mahdollista. Suunnan valitseminen on yhä vaikeampaa maailmassa, jossa vaihtoehtoisten polkujen määrä tuntuu lähes loputtomalta. Siksi itseään ja elämäntarkoitustaan etsivien kolmekymppisten määrä on dramaattisesti kasvanut länsimaissa viime vuosikymmeninä. Tiedän asian omakohtaisesti, koska olen yksi heistä.

Vaikka olenkin viime aikoina yllättänyt itseni muistelemasta kaihoisasti menneitä, en silti kaipaa takaisin menneisiin aikoihin. Itse asiassa minulla on jo pitkään ollut tuntemus, että elämä on vuosi vuodelta parempaa. Maailmankuvani on selkiytynyt ja tiedän yhä selvemmin mikä on tärkeää ja mikä ei. En ota elämää enää niin tosissaan. Tunnen itseni paremmin. Olen tullut levollisemmaksi mutta toivottavasti en kuitenkaan lauhkeaksi.

Yksi suosikkikirjailijoistani Gustave Flaubert kuvasi suhtautumistaan työhön ja elämään, tai oikeastaan ihan kaikkeen, suorana linjana (la ligne droite), joka johti poispäin itsekeskeisyydestä, huomion ylettömästä keskittämisestä "minään", pienen pieneen partikkeliin tässä maailmassa. Se näkyi myös hänen romaanitaiteessaan, jossa omien tuntojen tarkka havainnointi vaihtui pikku hiljaa ympäröivän todellisuuden tarkkailuun.

Omassa elämässäni en näe mitään suoraa linjaa, mutta haluaisin Flaubertin tavoin ainakin kuvitella olevani matkalla poispäin itsekeskeisyydestä. Tarkoittipa se sitten nuoruuden taakse jättämistä tai ei.

"Lapsuudestani tähän hetkeen saakka on ollut vain ainoa suuri suora linja. Ja kun en ole uhrannut mitään intohimolle, kun en ole koskaan sanonut: nuoruuden täytyy mennä ohi, nuoruus ei menekään ohi. Olen vielä täynnä raikkautta kuin kevät. Minussa on laveana virtaava vuo, jotain joka poreilee lakkaamatta eikä ehdy. Tyyli ja lihakset, kaikki on vielä joustavaa, ja jos hiukset tippuvatkin ohimoiltani, sulkani eivät luullakseni ole menettäneet mitään tuuheudestaan."

Nostalgia

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
- Pave Maijanen

Nostalgia on jännä juttu. Joka kerta kun pyöräilen Helsingin 70-80-luvulla rakennetuissa lähiöissä, minut yllättää vahva tuttuuden tunne. Tulee lämmin fiilis. Koko se lähiöstruktuuri urheilukenttineen, viheralueineen, kouluineen ja ostareineen on niin samanlainen ympäri Suomen, että vierailu Helsingin lähiöissä herättää lapsuusmuistoja Kuopion lähiöistä. Tekee ihan mieli hidastaa vauhtia ja kurkkia ikkunoista sisään kuinka ihmiset elävät omaa tavallista lähiöelämäänsä. Jokin kumma siinä kiehtoo.

Tsekkikirjailija Milan Kunderan mukaan nostalgia on voimakkainta juuri varhaisessa nuoruudessa, kun eletyn elämän osuus on vielä mitätön. Kun ihminen vanhenee ja loppu lähestyy, jokainen hetki muuttuu arvokkaammaksi eikä aikaa riitä enää tuhlattavaksi muistoihin.

En osaa kommentoida asiaa vanhempien ihmisen näkövinkkelistä mutta näin kolmekymppisen perspektiivistä Kunderan toteamuksessa on perää. Olen havainnut omassa kaveripiirissäni ja ikätovereitteni keskuudessa kotiseutufiilistelyn ja kaiken muun kaihoisan menneiden muistelun lisääntyneen eksponentiaalisisti kolmenkympin rajapyykin jälkeen. Ehkä juuri se on varmin merkki nuoruuden päättymisestä. Toisaalta brittikirjailija Julian Barnes todennut osuvasti, että onni on mielikuvituksessa, ei teossa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista.

Kaikki tietävät, että aika kultaa muistot. Muistoissaan saattaa kaivata sellaista maisemaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ainakaan sellaisena kuin sen muistaa, tai yrittää tavoittaa sitä yhden aurinkoisen lapsuuden kesäpäivän tunnelmaa, jolloin oli helppoa olla onnellinen. Ajatus taakse jätetyistä 'kullanhohtoisista päivistä' on järjetön illuusio, koska eiväthän ne lähiöt oikeasti kummoisia olleet saatikka ne lukuisat DDR:n tuotteet, joita monet entiset itäsaksalaiset yhä kaihoisasti kaipaavat. Mutta nostalgia ei perustukaan järkeen vaan tunteeseen.   

Termi nostalgia on johdettu kreikankielisistä sanoista nostos (paluu) ja algos (kärsimys). Näin tulkittuna nostalgia on siis kärsimystä tyydyttämättömästä kotiinpaluun toiveesta. Itse koen kuitenkin nostalgian enemmän lämpimänä kaipauksena poissaolevaa kohtaan kuin tuskana. Se on pääosin hahmotonta kaipausta sitä kohtaan, mitä on joskus ollut, kuin myös sitä kohtaan, mitä ei ole koskaan ollutkaan.

En siis ainakaan tiedostaen haaveile muuttavani takaisin kuopiolaiseen lähiöön. Ainakaan vielä.

Modianon maailma

Karl-Ove Knausgård kuvaa Taisteluni-sarjan viidennessä osassa, kuinka hän ymmärsi lukiessaan V.S. Naipaulin Saapumisen arvoitusta, ettei kirjassa välttämättä tarvitse edes olla juonta.

"Ajattelin, että proosa oli sellaista missä voi levätä, samalla tavoin kuin voi levätä jossakin paikassa, puun alla tai tuolissa puutarhassa, ja että siinä itsessään oli arvoa."

Knausgårdin havainto palasi mieleeni luettuani pari Patrick Modianon teosta. Molemmissa kirjoissa oli kyllä jonkinlainen juoni mutta sen selittäminen ei kerro niistä mitään oleellista. Oleellista on Modianon sanoilla esiin loihtima omalaatuinen maailma, jossa minäänsä etsivien ihmisten elämänkulkua määräävät sattuma, epätodennäköiset tilanteet sekä tyhjästä ilmestyvät ja tyhjyyteen katoavat ihmiset. Jan Blomstedt kuvaa sitä Kadonnut kortteli -kirjan esipuheessa osuvasti lempeän painajaisen ja hiljaisen huumorin maailmaksi.

Modianon taide on muistamisen ja unohtamisen taidetta. Hänen kirjoissaan menneisyys on kuin toinen maailma, johon yhteydet ovat tavalla tai toisella katkenneet. Muistoja leimaa epäyhtenäisyys ja epäjatkuvuus, jonka vuoksi menneisyys näyttäytyy outona, aavemaisena ja epätodellisena. Identiteetti on vaarassa pirstoutua, kun menneisyyden minän ja nykyisyyden minän muistojen välistä kuilua ei saa kurottua umpeen.

Modianon henkilöt ovat kuin siluetteja, taustastaan irti repäistyjä ja menneisyytensä menettäneitä ihmisiä, varjokuvia. Välillä valo kohdistetaan johonkin heistä hieman tarkemmin ja yksityiskohtaisemmat muistikuvat tuovat hetkellisesti lihaa luiden ympärille. Seuraava kappale taas hajottaa kokonaisuuden, eikä jäljelle jää kuin siluetti, joka on entisestään hämärtynyt reunoiltaan. Modianon maailmassa muistot loittonevat ja palaavat yhtenään, lämmin nostalgia vuorottelee kipeiden traumojen kanssa.

Franz Kafkan tavoin Modiano on onnistunut loihtimaan romaaneihinsa omaleimaisen tunnelman, jota ei voi oikeastaan kuvata kuin modianolaiseksi. Välillä tekstit herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia, mutta kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää kirjain kirjaimelta, koska Modiano ei ole ensisijaisesti psykologinen tai filosofinen kirjailija. Modianon lukijan täytyy vain uskaltaa heittäytyä modianolaiseen maailmaan, missä pätevät loppujen lopuksi vain modianolaiset lainalaisuudet. Se ei välttämättä ole helppoa kuin puun alla tai tuolissa lepääminen mutta taatusti rikastuttava kokemus. Aivan kuten Blomstedt toteaa mainiossa esipuheessaan:

"Aidoimmat kirjalliset kokemukset eivät edusta elettyä kokemusta, ne ovat itsessään kokemusta, jota ei voida korvata muilla kokemuksilla."         

Sietämätön keveys

Jos jaksaisin, kirjoittaisin pitkän analyysin Dag Solstadin romaanista Ujous ja arvokkuus. Kertoisin sen yhtymäkohdista Albert Camus'n ja Thomas Berhardin tuotantoon, pohtisin sen suhdetta mannermaiseen eksistentialismiin, 1970-luvulta alkaneeseen kulttuurinmurrokseen ja niin edelleen. Pystyisin siihen kyllä, aivan varmasti.

Nyt minulla ei kuitenkaan ole sellaiseen ponnistukseen voimia, eikä ehkä aikaakaan. Siksi totean vain, että Ujous ja arvokkuus toi minulle lohtua. Sen lukeminen oli puhdistava kokemus. Samaistuin voimakkaasti päähenkilö Elias Ruklaan, miesparkaan, josta aika oli ajanut ohi. Hänen tiedoillaan ei ollut mitään arvoa yhteiskunnalle eikä yhteiskunnalla ollut enää mitään annettavaa hänelle.

"Hänessä oli nimittäin tapahtunut jotain, mitä hänen oli vaikea sekä ymmärtää että hyväksyä. Kyse oli asteittain kasvaneesta tunteesta, että yhteiskunta oli pelannut hänet ulos. Se kiusasi häntä kovasti, kiusasi ja huolestutti. Hänelle ei kansalaisena yksinkertaisesti tarjottu mielenkiintoista vuorovaikutusta."

Elias Rukla lukee Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden ja pettyy. Ei kirjan itsensä vuoksi, jota hän pitää erinomaisena, vaan sen nimen takia. Ruklan mielestä olemisen sietämätön keveys ei ole ihmiselämän eksistentiaalinen ehto, niin kuin kirjassa annetaan ymmärtää, vaan sen sosiaalinen ehto, länsimaisen ihmisen elinehto 1900-luvun toisella puoliskolla. Olemisen sietämätön keveys riistää kyvyn sanoa mitään merkityksellistä toisille ihmisille. Kyvyn puhua, kyvyn keskustella. Aikamme ihmiset vain höpisevät pinnallisesti ja kohauttelevat hartioitaan.

Romaanin lopetus on lohduton. Päähenkilöltä on riistetty kaikki edellytykset arvokkaaseen elämään, jos sellaisia koskaan olikaan. Kaikki on niin pienestä kiinni elääkö onnekkaan elämän vai putoaako merkityksettömyyden kuiluun. Rukla putosi. Kirja päättyy siihen, että hän seisomaan yksin risteykseen tietämättä minne jatkaa. Tietäen vain sen, ettei paluuta ole.

Kirjan suljettuani tunsin lohtua lohduttomuudessa. Tunnistin itseni kärsivästä päähenkilöstä. Tuli tunne, että en ole yksin, vaan joku toinenkin on tajunnut, ettei tätä maailmaa voi mullistaa tai uudistaa eikä sen onnetonta etenemistä voi pysäyttää. Ainut vastarinnan muoto on, ettei ota sitä vakavasti. Sen kun oppisi, ja muistaisi.

Monnet vs. Spinelli - Mitä tapahtuu EU:n perustajaisien kiistellylle perinnölle?

Toisiaan seuraavat kriisit ovat ajaneet EU:n vedenjakajalle ja koko integraation tulevaisuus näyttää sumuiselta. EU:n aatehistoria kuitenkin voi auttaa ymmärtämään nykypäivän tilannetta paremmin. Jo kulunut sanonta siitä, että EU kehittyy kriisien kautta oli sisäänrakennettu tunnetuimpien EU:n perustajaisien, ranskalaisen Jean Monnet'n ja italialaisen Altiero Spinellin, ajatteluun. He molemmat painottivat ajoituksen merkitystä ajattelussaan ja toiminnassaan Euroopan integraation edistämiseksi. Monnet'n kuuluisan toteamuksen mukaan ihmiset hyväksyvät muutoksen vain välttämättömyyden edessä ja tunnistavat välttämättömyyden vain kriisiaikoina. 

Spinelli ja Monnet näkivät, että yhdentynyt Eurooppa olisi ainut keino turvata ikuinen rauha mantereella. Sotien jälkeiselle sukupolvelle tyypillisesti he molemmat suhtautuivat skeptisesti kansallisvaltioihin ja nationalismiin, joita he pitivät konfliktien ja epävakauden aiheuttajina.

Jean Monnet'lle yhdentynyt Eurooppa oli käytännöllinen ratkaisu, joka turvaisi parhaiten rauhan, järjestyksen ja vakauden maailmansotien runtelemassa Euroopassa. Hän ei syttynyt korkealentoisista ajatuksista vaan uskoi, että vain käytännön yhteistoiminnan kautta voidaan kansakuntien välillä saavuttaa ymmärrys yhteisistä intresseistä. Altiero Spinellillä taas ajatukseen yhdentyvästä Euroopasta liittyi myös henkinen ja moraalinen missio. Hän uskoi, että liittovaltio, Euroopan yhdysvallat, oli paras keino turvata ihmisten vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa.

Vaikka perustajaisillä olikin yhtenäinen tavoite, heidän keinonsa tuohon tavoitteeseen pääsystä erosivat merkittävästi toisistaan. Monnet’n mielestä Euroopan rakentamisessa tuli edetä pikku hiljaa ja rakentaa askel kerrallaan tiiviimpiä siteitä Euroopan valtioiden välille. Hän uskoi, että yhteiset instituutiot luovat yhteisiä intressejä, joka taas avaa mahdollisuuden yhä syvemmälle yhteistyölle. Monnet’n usein toistaman viisauden mukaan mikään ei ole mahdollista ilman ihmisiä, eikä mikään ole kestävää ilman instituutioita.

Spinelli jakoi Monnet’n ajatuksen instituutioiden merkityksestä mutta vastusti sitä, että kansallisesta toimintakentästä voitaisiin ylikansallistaa vain yksi sektori kerrallaan. Spinellin mielestä ylikansallisten instituutioiden, kuten Euroopan parlamentin ja komission, toimivalta tuli turvata heti alusta saakka perustuslailla. Vain siten voidaan varmistaa se, ettei yhteistyö tyssää kansallisen veto-oikeuden käyttöön jokaisessa kriittisessä vaiheessa. Yhteisön hyväksyttävyyden Spinelli uskoi kasvavan siitä, että instituutioiden suhteet politisoidaan alusta alkaen.

Euroopan integraation yli 70-vuotisessa historiassa sekä Monnet’n funktionalistinen pienten askelten menetelmä että Spinellin perustuslaillinen liittovaltioajattelu ovat olleet vaihtelevasti suosiossa. Ensimmäisten vuosikymmenten kehitys hiili- ja teräsyhteisöstä ja Rooman sopimuksesta aina 1980-luvun yhtenäisasiakirjaan saakka voidaan sanoa noudattaneen Monnet’n hahmottelemaa käsikirjoitusta askel askeleelta etenemisestä. EU:n luoneen Maastrichtin sopimuksen, 2000-luvun alun perustuslakihankkeen ja Lissabonin sopimuksen taas voi tulkita olleen nyökkäys Spinellin suuntaan, joka ajoi EU:lle perussopimusta jo 1980-luvulla Euroopan parlamentissa toimiessaan. Mutta oliko sekin liian vähän liian myöhään?

Eurokriisi, EU:n lähialueiden hankalat sodat ja konfliktit sekä viime kuukausina kärjistynyt pakolaiskriisi ovat osoittaneet, että EU:lla ei ole tarpeeksi valmiuksia toimia tehokkaasti edes sellaisissa tilanteissa, missä sitä eniten kaivattaisiin. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker korostikin useaan otteeseen Unionin tila -puheessaan, että tarvitsemme enemmän unionia ja enemmän Eurooppaa Euroopan unioniin.   

Eurokriisin myötä paljastuneita aukkoja euroalueen hallinnassa on paikkailtu kiireellä tilapäisratkaisuin, ja samoin on jouduttu toimimaan pakolaiskriisin suhteen. Euroopan vakausmekanismi, talouspolitiikan syvempi koordinaatio (eurooppalainen ohjausjakso), pankkiunioni ja Juckerin investointipaketti syventävät euroaluetta yhä liittovaltiomaisempaan suuntaan. Kaikki tapahtuu pikku hiljaa kulisseissa kriisin varjolla. Tämä olisi sopinut Monnet’lle, jonka mielestä kansan ei tarvinnutkaan tietää kaikkea.

Spinelli taas olisi huomattanut, että Monnet’n metodilla integraatio saatiin kyllä hyvin liikkeelle, mutta sen aloittaminen väärästä päästä on tehnyt sen syventämisen demokraattisesti kestävällä tavalla mahdottomaksi. Monnet ansaitsee meriitin EU:n rakentamisesta mutta myös vastuun sen rakentamisesta väärin.

Arvioitaessa, mitä Euroopan perustajaisien perinnöstä jää käteen, riippuu paljon nykypäivän poliittisten johtajiemme kyvykkyydestä, taidosta ja tahdosta. Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että ristivetoa näiden aateperintöjen välillä käydään vielä pitkään, tiedostaen tai tiedostamatta. 

(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 29.9.2015 otsikolla Euroopan perustajaisien kiistelty perintö puntarissa.)

Mikä meitä uhkaa?

(Kirjoitus on julkaistu tiivistettynä Eurooppalainen Suomi ry:n blogissa otsikolla "EU nautintovarkaana")

Kansalliset identiteetit ovat osoittautuneet kestäviksi siitä huolimatta, että kansallisvaltioiden maailmanpoliittinen merkitys on vähentynyt muun muassa rajojen avautumisen, Euroopan integraation ja globalisaation myötä. Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme jopa todistaneet kansallismielisen ajattelun voimistumista monella puolin Eurooppaa. Mistä nationalismin voima ja pysyvyys kumpuaa?

Syitä voi etsiä ainakin kansallisista kertomuksista. Ne ovat usein taitavasti konstruoituja tarinoita, jotka vetoavat voimakkaasti järkeen ja tunteisiin. Suomikin on kuvitteellinen yhteisö, josta kerrottu tarina kansallisine heräämisineen, sortokausineen ja vapaustaisteluineen on erittäin vahva narratiivi. Tätä tarinaa on vuosikymmeniä iskostettu kansalaisten mieliin sekä erilaisten kulttuurituotteiden että kansallisen historiankirjoituksen ja -opetuksen turvin. Narratiivi on yhä niin vahva, että monet ovat valmiita kuolemaan Suomi-nimisen kuvitteellisen yhteisön puolesta. Toisaalta nationalismiin kuuluva eronteko toiseuteen, maailman jakaminen meihin ja muihin, tarjoaa näennäisen selkeärajaisen pohjan identiteetille. Suomalaisuuttakin rakennettiin aikanaan voimakkaasti negaation kautta, tekemällä eroa ruotsalaisuuteen ja venäläisyyteen. Sen myötä opittiin ainakin se, mitä emme ole tai miksi emme halua tulla.  

Slovenialaisen sosiologin Slavoj Zizekin mukaan kansallisten identiteettien vetovoimaa ei kuitenkaan voi typistää pelkkään diskurssiin, pelkkään symboliseen samastumiseen, sillä diskursiivisilla vaikutuksilla ei ole tarpeeksi substanssia synnyttääkseen kansalliselle asialle ominaisen vetovoiman. Lacanilainen termi tälle oudolle ”substanssille”, joka täytyy lisätä, jotta kansallinen asia saisi positiivisen ontologisen yhtenäisyyden, on nautinto. Zizek kirjoittaa:

"Kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille."

Zizekin mielestä on harjaanjohtavaa väittää, ettei kansa ole biologinen tai ylihistoriallinen tosiasia vaan satunnainen diskursiivinen rakennelma, tekstuaalisten käytäntöjen ylimääräytynyt tulos. Tällainen painotus väheksyy reaalisen jäännöstä, nautinnon ei-diskursiivista ydintä, jonka täytyy olla läsnä, jotta kansa diskursiivisena vaikutusoliona saisi ontologisen yhtenäisyyden.

Yhteiskunnallisessa elämässä nautinto purkautuu ensisijaisesti nationalismin muodossa. Kansallinen identiteetti näyttäytyy vahvimmin niissä tavoissa, jolla jonkin etnisen yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. Kieran Keohane kuvaa tätä Zizekin ajatusta seuraavasti:

”If you ask me what is that makes me Irish, or I ask you what is that makes you Canadian, we find that ’it’s hard to say exactly’, so we resort to listing each other unique aspects of ’our way of life’: our food, our music, our customs, our festivals, our forms of recreation, and so on. What we relate to one another are the ways in which our enjoyment is organized; the unique things that we enjoy, that others do not have.”

Zizekin mukaan etnisissä jännitteissä on aina kyse kansallisen asian omistamisesta. ”Toista” vihataan, koska hänen uskotaan pyrkivän varastamaan meiltä meidän nautintomme (tuhoamalla elämäntapamme) ja/tai hänellä on pääsy johonkin salaiseen, perverssiin nautintoon. Mikä meitä todella kiusaa ”toisessa” on hänen omalaatuinen tapansa järjestää nautintonsa ja se ”ylettömyys” joka siihen liittyy: oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön. Perusparadoksi koostuu siitä, että asiamme ymmärretään joksikin, joka on toisen saavuttamattomissa mutta jota se samanaikaisesti myös uhkaa (tämä teesi on muuten onnistuttu hauskasti tavoittamaan tässä Prinssi Jusufin ja kumppaneiden videossa).

Syyttämällä Toista nautinnon varastamisesta kätketään se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mikä meiltä on muka varastettu. Lacanilaisen teorian mukaan puute (”kastraatio”) on alkuperäinen, nautinto on aina ”varastettu”, tai siitä tulee olevaa vasta kun se on jätetty taakse. Jokainen kansallisuus on rakentanut oman mytologisen kertomuksensa siitä, miten muut kansat ovat vieneet elintärkeän osan heidän nautinnostaan, jonka haltuun saaminen vasta mahdollistaisi sen, että he voisivat elää täydesti. Zizek kuvaa, kuinka entinen Jugoslavia on esimerkkitapaus tällaisesta paradoksista:

"Myyttisen laiskuutensa, balkanilaisen epärehellisyytensä, likaisen ja äänekkään nautintonsa takia "etelämaalaiset" (serbit, bosnialaiset...) ovat vieneet sloveenien nautinnon, koska he vaativat myös pohjattomasti taloudellista tukea, he tukehduttavat slovenialaisilta näiden rakkaan taloudellisen kasvun, jonka avulla jälkimmäiset olisivat jo aikaa sitten saaneet kiinni läntisen Euroopan elintason. Ja sloveenien luonnottoman uutteruuden, jäykkäniskaisuuden ja itsekkään laskelmoivuutensa takia he taas muka riistävät serbejä." 

Kansallisromanttinen ajattelu pohjautuu usein ajatukseen kansakunnan kultaisesta ajanjaksosta, jonka jokin Toinen riistänyt meiltä. Venäjä vei Suomelta palan Karjalaa, joka jätti ammottavan loven Suomen identiteettiin. Vain saamalla Karjalan takaisin voisimme palauttaa tuolloin menetetyn kansallisen eheyden. EU vei Suomelta itsenäisyyden ja vain EU:sta eroamalla voisimme saada takaisin sitä edeltäneen eheyden ja niin edelleen. Vihollinen vaihtelee mutta narratiivin logiikka on usein sama: jokin taho estää yhteisöä saavuttamasta potentiaaliaan ja kadotettua nautintoaan. Paluu "kukoistuksen aikaan" ei ole mahdollista, koska sellaista ei ole oikeasti koskaan ollutkaan, mutta tällainen fantasia ruokkii ja lujittaa kansallistunnetta.

EU nautintovarkaana

Slavoj Zizekin popularisoima nautintovarkauden logiikka toimii erittäin hyödyllisenä työkaluna analysoitaessa nykyajan ideologisia prosesseja, erityisesti niitä käytäntöjä, joilla nationalismia tuotetaan ja uusinnetaan arkisissa käytännöissä. Yksi tällaisista arkipäivän esimerkeistä on EU-aiheinen journalismi. Tasaisin väliajoin saamme lukea lehdistä, että EU uhkaa kieltää yhden tai toisen kansalliseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvan asian. Näitä juttuja lukiessa voisi kuvitella, että suomalaisuus voisi paljon paremmin ellei EU koko ajan uhkaisi sitä päättömillä säädöksillään. Totuus saattaa kuitenkin olla päinvastainen. Ilman jatkuvaa uhkakuvaa kuvitteellista yhteisön koheesiota olisikin vaikeampaa pitää kasassa.

Olen käynyt läpi ja luokitellut aiheittain kaikki Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa vuosien 1995-2014 välillä julkaistut EU kieltää artikkelit. Vuosien saatossa EU:n on väitetty kieltävän tai yrittävän kieltää monia kansallisen nautintomme ytimeen kuuluvia asioita, kuten grillauksen, tervan, saunapuut, nuuskan, joulutortuissa käytettävän luumuhillon, kirkkourkujen valmistuksen ja lakriksipiiput. Samanlaisia hyökkäyksiä kansallisen kulttuurin ytimeen on raportoitu myös muista maista. Ainakin Lontoon legendaariset Double-Decker -bussit ja Skotlannin perinneruoka Haggis ovat joutuneet EU:n syynäyksen kohteeksi. Vastaavanlaisia tarinoita löytyy varmasti kaikista muistakin EU-maista.   

Valtaosa sensaationhakuisista EU-jutuista on väärintulkintoihin perustuvia uutisankkoja, mutta oikeastaan totuusarvoa kiinnostavampaa onkin tarkastella tällaisten juttujen muotoa ja tyyliä. Ne nimittäin usein eroavat standardi EU-jutuista olemalla hauskoja ja tunteisiin vetoavia. EU kuvataan niissä todellisuudesta vieraantuneena byrokratiakoneena, joka käsittämättömällä tavalla pyrkii puuttumaan siihen uniikkiin tapaan, jolla olemme organisoineet yhteiselomme ja siihen kuuluvat nautinnot.

”EU kieltää tervan käytön” -juttu Ilta-Sanomissa vuodelta 2003 on tästä hyvä esimerkki. Kyseessä on lähes koko aukeaman täyttävä juttu, jossa on useita kuvia suomalaisille tyypillisistä tavoista käyttää tervaa: veneen tervaamiseen, kirkkojen puukattoihin, pastilleihin ja shampooseen. Faktalaatikossa kerrotaan tervan pitkästä ja merkittävästä roolista Suomen talous- ja kulttuurihistoriassa.

EU:n aiheuttama uhka kansallisella kulttuurille tuodaan esiin lennokkain ilmaisuin jo artikkelin ensimmäisessä kappaleessa: ”Perisuomalaisuus on vakavasti uhattuna. Sauna on muuttunut hikiseksi kerrostalokomeroksi, viinaa uhkaa uudet holhouslait ja nyt viedään terva.”

Artikkeliin haastateltu Museoviraston rakennuskonservaattorikin vahvistaa suomalaisen kulttuuriperinteen olevan uhattuna.

”– Tervalle ei ole edes vaihtoehtoa. Sen käytön kielto olisi kuolinisku meidän historiallisille puurakennuksillemme, Cavén muistuttaa. 

– En vain voi uskoa, ettemme saisi poikkeuslupaa. Minä ainakin aion käyttää tervaa kuolemaani asti.”

EU:n uhka koetaan niin absurdiksi, että jopa virkamies kokee kansalaistottelemattomuuden olevan paikallaan, mikäli kielto astuu voimaan. Myös tämä on piirre, joka toistuu useissa sensaationhakuisissa EU-reportaaseissa. ”Kieltääkö EU grillauksen?” –artikkelissa, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa myös vuonna 2003, haastateltu kansalainen toteaa, ettei hän todellakaan aio luopua hiiligrillin käytöstä, vaikka EU sen kieltäisikin. Tai kun EU:n säädökset asettivat uhan menthol-savukkeiden ylle, niin Saksan ex-liittokansleri Helmut Schmidtin raportoitiin hamstranneen kotiinsa 38 000 menthol-savuketta siltä varalta, että EU kieltää ne.

Brittilehtien euroskeptistä retoriikkaa tutkinut Yannis Stavrakakis on myös havainnut, että euroskeptisissä kirjoituksissa käytetään paljon ronskimpaa kieltä ja lennokkaampia kielikuvia kuin standardi EU-uutisoinnissa. Hän on jopa löytänyt paljon seksuaalisia viittauksia ingresseistä ja otsikoista. The Sun raportoi legendaarisesta ”kurkkudirektiivistä” otsikolla ”Cucumbers have to be straight”. Paria vuotta myöhemmin sama lehti kirjoitti EU:n uhkaavan uusilla säädöksillään perinteisiä brittimakkaroita ja juttu oli otsikoitu seuraavasti: ”Euro threat to kill the British Banger”. Stavrakakisin mukaan tällaiset skandaalinhakuiset EU-jutut tarjoavat vahvaa tukea Britanniassa muutoinkin voimissaan olevalle EU-vastaisuudelle. Euromyyttien vetovoima on seurausta hajuttomasta, värittömästä ja mauttomasta EU-puheesta, jopa eurooppalaisen identiteetin heikkoudesta. Eurooppa-projektilta puuttuu tunteisiin vetoavuus, nautinto ja intohimo, jotka ovat aina mukana voimakkaissa identiteettiprojekteissa.

"EU kieltää tervan käytön" -artikkelin kielikuvissa konkretisoituu Zizekin väite siitä, että kansa on olemassa vain niin kauan kuin sen erityinen nautinto aineellistuu joukossa yhteiskunnallisia käytäntöjä ja se on välittynyt niissä kansallisissa myyteissä, jotka antavat rakenteen näille käytännöille. Tervan kulttuurinen merkitys, kielellisiä metaforia myöten, on jotain sellaista, jota EU:n byrokraatit eivät voi ymmärtää mutta jota he uhkaavat tästä huolimatta.

”Terva kuuluu suomalaiseen kulttuuriin kuin pizza Berlusconin suuhun.”

”Nyt EU:ssa vedetään takaisin ja terva halutaan haudata historiaan. Nähtäväksi jää, istuuko EU:n kielto kuin täi tervassa ja millaista tervanjuontia poikkeusluvan myöntäminen Suomelle on.

Eppu Normaali voi kuitenkin suomalaisia lohduttaa tunnetun biisinsä sanoin, että taivaassa ainakin jotain tervataan – laulun mukaan takapuolet.”

Vuonna 2007 Helsingin Sanomat uutisoi, että EU:n ”tervadirektiivi” meni nurin, eikä tervan käyttöä puun kyllästeenä kielletä. EU:n aiheuttama uhka kansalliselle kulttuurille saatiin torjuttua. Kyse ei missään vaiheessa ollut kaiken tervan käytön kieltämisestä, kuten Ilta-Sanomat jutussaan väitti, vaan tervan käytöstä puunsuoja-aineena, mutta tämäkin kielto saatiin lopulta kumottua. On kuitenkin kokonaan toinen kysymys kumoutuiko uhka ihmisten mielissä. Tutkitusti yhteiskunnalliset myytit, legendat ja huhut ovat vaikeita pysäyttää, kun ne kerran pääsevät leviämään laajalle.

Maratonpäivä

Helsinki City Marathon 2015 starttaa reilun kahden tunnin päästä. Aion lähteä lähtöviivalle vaikka vielä eilen en saanut kunnolla suoristettua oikeaa polveani. Järkeä tässä ei ole, mutta kerran aloitettuja proggiksia ei jätetä kesken. Näinhän äiti opetti.

Tavoitteeni on juosta niin pitkälle kuin kivuilta pääsen. Toivottavasti maaliin saakka. Aikatavoitteeni on 3.10 ja 3.20 välissä. Jos kaikki menee nappiin ja jalat kestävät, voi 3.10 olla ihan realistinen tavoite. Oma puolimaraton ennätykseni on 1.28 ja rapiat ja ohjeellinen maratonin loppuajan ennustehan on puolimaraton aika kerrottuna kahdella + 10 minuuttia. Puolimaraton ennätykseni on tältä kesältä.

Juoksusää näyttää oikein hyvältä. Aurinko paistaa ja lämpöä on noin 20 astetta. Pikkuisen viileämpikin voisi olla mutta kaunis päivä todennäköisesti houkuttelee paljon katsojia reitin varrelle. Se nostaa aina fiilistä.

Karu totuus on, että mitä todennäköisimmin HCM2015 tulee päättymään osaltani keskeytykseen. Polveni eivät ole viime viikkoina kestäneet juoksemista ollenkaan ja viimeisestä lenkistä on jo useampi viikko. Porrasjuoksua olen pystynyt tekemään, siinä kun paino ei putoa aivan niin voimakkaasti jalan päälle.

Oikeaa polveani vaivaa luultavasti jonkinlainen kierukkavamma. Polvi turpoaa kovan rasituksen jälkeen eikä meinaa oikein suoristua kunnolla. Se jää vähän kuin lukkoon ja ojennettaessa siitä kuuluu rutinaa. Myös akillisjänteissäni on ollut tulehdusta pitkin kevättä ja kesää. Molemmat vaivat ovat hyvin tyypillisiä juoksijan rasitusvammoja.

Aion aloittaa heti maratonin jälkeen aktiivisen jalkojen kuntoutuksen. Siinä tulen tarvitsemaan ammattilaisten apua, koska omat kotikonstit, treenamisen vähentäminen, venyttelyn lisääminen ja jalkojen lihaskunnon vahvistaminen eivät ole auttaneet.

Oikea jalkani on reilut puolitoista senttiä vasenta jalkaa lyhyempi. Tällainen alaraajojen epäsuhta tunnetusti altistaa erilaisille urheiluvammoille, joista polvivaivat ja akillisjänteiden tulehdukset lienevät yleisimpiä. Ennen tätä kevättä en ollut kärsinyt rasitusvammoista vuosiin, joten en ollut myöskään nähnyt tarvetta rasitusvammoja ehkäiseville toimenpiteille. Nyt täytyy ehdottomasti harkita aikakin urheilupohjallisten teettämistä ja kantakorokkeiden hankkimista, jotta tällaiset vammakierteet eivät pääsisi uudistumaan.

Tämän päivän maraton on seitsemäs maraton johon osallistun. Viimeisin Helsinki City Maraton on vuodelta 2007. Ironista kyllä se jäi kesken polvikipujen takia. Maratonennätykseni on Kööpenhaminassa tänä keväänä juostu 3.23. Toivon, että tuo aika alittuu tänään. Sitäkin enemmän toivon, että syksyn kuntoutusjakson jälkeen pystyisin taas juoksemaan kivutta. Viime kerrasta on jo aivan liian pitkä aika. 

 

Knausgårdin lumo

Tunnustan, että Knausgårdin Taisteluni-romaanin viides osa(kin) tuntui luissa ja ytimissä. Vaikka tässä osassa olikin aiempia osia enemmän tyhjäkäyntiä, olivat ne kohdat joissa kerronta tiivistyi niin huikaisevia, että ihan vatsasta otti. En nyt sano, että kirja palautti uskoni romaanin taiteeseen mutta vastaavaa tunneskaalaa kirjallisuuden parissa en hetkeen muista kokeneeni.

Sinänsähän Knausgård ei tuo mitään uutta kertomakirjallisuuteen. Itsestä on kirjoitettu jo vähintään Montaignesta saakka, ja onhan päiväkirjamaisuutta ja esseistisyyttä käytetty autofiktiossa pitkään. Suomalaisen avant garden uranuurtaja Matti Pulkkinenhan totesi jo aikanaan, että romaani on sika, joka syö kaikkea ruokaa. Hän olikin yksi ensimmäisiä joka toi meta- ja autofiktiivisiä elementtejä suomenkieliseen proosaan.

Silti Knausgårdin luoma maailma, sen autenttisuuden illuusio, herättää lukijassa poikkeuksellisen vahvan tirkistelynhalun. Tekee mieli tietää lähteeköhän sen ryyppääminen taas lapasesta, saakohan se pesää, kuinka se kestää morkkiksen, keneenköhän se rakastuu seuraavaksi, mitähän se lukee seuraavaksi, toteutuukohan sen haave kirjailijan urasta (vaikka tämänkin tietää jo lukiessaan) ja niin edelleen. Kyseessä on kirjallisuuden ja töryn, korkean ja matalan, klassinen mutta toimiva yhdistelmä.

Yksi Taisteluni -sarjan menestyksen salaisuuksista on varmasti myös se, että se on tarina suurista tunteista: rakkaudesta, häpeästä, pelosta, kunnianhimosta, epävarmuudesta, kateudesta. Knausgårdin rakkaus on niin suurta, että nuori Wertherkin olisi sen rinnalla kalvennut. Hänen häpeänsä on Myllylänkin häpeää syvempää. Tässä mielessä Knausgårdia voikin pitää romantiikan aikakauden perillisenä. Aivan kuten Goethen Werther Knausgårdkin on täysin suurien tunteidensa vietävissä ja etsii vimmaisesti, itsetuhon uhallakin, omia rajojaan. Järkeen ja rationaaliseen ajatteluun uskovana aikanamme siinä on jotain poikkeuksellista - "Hei, toi mieshän uskaltaa elää!". Tarinasta kasvaa tunteellisen yksilön ja tunteettoman ulkomaailman välinen taistelu.

Kieltämättä on ironista, että selfie-aikakautemme yksi suurimmista kirjallisuussensaatioista on mies, joka kirjoittaa omasta elämästään päälle 3000-sivuisen teossarjan. Ja toisaalta kuinkas muutenkaan. Juuri henkilökohtaisuus tekee Knausgårdista nykypäivän näkökulmasta kiehtovan hahmon. Samoin kuin Montaignesta, josta Tommi Melender kirjoitti osuvasti blogissaan näin:

"Juuri henkilökohtaisuus tekee Montaignesta nykypäivän näkökulmasta kiinnostavan hahmon. Jälkimodernia kulttuuriamme määrittää reality hunger, todellisuudennälkä. Autofiktio ja tunnustuksellisuus ovat vahvoilla kirjallisuudessa, tosi-tv ja dokumentit televisiotuotannossa, eläytyvä raportointi journalismissa. Arkista elämäämme hallitseva sosiaalinen media puolestaan on loputonta suoraa läsnäoloa."

Kulkevatko Suomi ja Emu eri suuntiin?

Keskustelu Euroopan talous- ja rahaliiton Emun tulevaisuudesta on kiihtynyt kevään aikana. Erityisesti Saksa ja Ranska tuntuvat löytäneen yhteisen sävelen euroalueen kehittämistarpeista. Ensin Merkel ja Hollande esittivät kannanoton, jossa luvattiin työskennellä euroalueen yhteistyön tiivistämiseksi nykyisten EU:n perussopimusten puitteissa. Sen jälkeen maiden talousministerit Emmanuel Macron ja Sigmar Gabriel menivät ehdotuksissaan vielä huomattavasti pidemmälle ja esittivät brittilehti Guardianissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan euroalueelle omaa budjettia ja talousministeriä.

   

Myös EU-instituutioiden päämiehet osallistuivat tähän keskusteluun reilu viikko sitten pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa julkistamalla niin sanotun viiden puheenjohtajan raportin Emun tulevaisuudesta, jonka olivat valmistelleet Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston, Euroopan parlamentin, Euroopan keskuspankin ja euroryhmän puheenjohtajat. Raportissa ehdotetaan euroalueen integraation kiihdyttämistä jo tulevien vuosien aikana kansallisten budjettipolitiikkojen tarkemmalla koordinoinnilla sekä pankkiunionin loppuunsaattamisella. Pidemmän aikavälin tavoitteena on luoda Emusta nykyistä vahvempi poliittinen unioni, jolla on vahva fiskaalinen toimintakyky sekä EU:n lainsäädäntöön pohjautuva hallinto ja demokraattinen hyväksyttävyys. Emun niin sanottuun sosiaaliseen ulottuvuuteen – kuten minimipalkkoihin tai verotukseen – raportissa ei ehdoteta konkreettisia avauksia, mutta  toteutuessaan raportissa hahmoteltu kehityskulku tarkoittaisi joka tapauksessa osan kansallisesta talouspoliittisesta määräysvallasta siirtämistä ylikansalliselle tasolle. 

Näiden keskustelunavausten lähtökohtana on, että Emun heikko ja puutteellinen hallintorakenne on pitkittänyt ja syventänyt eurokriisiä. Mikäli Kreikan kriisistä selvitään ja talous- ja rahaliitto saadaan pidettyä kasassa, on aika etsiä pysyvämpiä ratkaisuja euroalueen toiminnan vakauttamiseksi. Ylikansallisen valuutan koetaan tarvitsevan rinnalleen vahvempaa ylikansallista talouspolitiikkaa ja demokratiaa. Sen vuoksi pyrkimyksenä on eri hallinnantasojen demokraattisen vastuullisuuden vahvistaminen, mutta myös euroalueen fiskaalisen kapasiteetin vahvistaminen, jotta sillä olisi mahdollisuus tehdä taloussyklien mukaisia vakauttamistoimia ja puuttua Kreikan kriisin kaltaisiin tilanteisiin ennakoiden ja nykyistä tehokkaammin.

Osittain nämä keskustelunavaukset on nähtävä vastavetona Britannian vaatimuksiin EU-sopimustensa uudelleen neuvottelusta. Britannian euroskeptisille voimille ei haluta antaa valtaa määrittää EU-keskustelun agendaa yksinään. Toisaalta monilla mailla tuntuu myös aidosti olevan halua viedä Emun integraatiota eteenpäin eurokriisin virheistä oppineena. Ainakin Saksa, Ranska, Portugali ja Italia ovat kärkipoliitikkojensa voimin ilmaisseet halukkuutensa syventää euroalueen integraatiota.

Tämän on arveltu johtavan jo lyhyellä aikavälillä Euroopan integraation yhä vahvempaan hajautumiseen niihin maihin, jotka ovat valmiita syventämään integraatiota ja luomaan euroalueesta aidon talouspoliittisen unionin, ja niihin maihin, joille riittää hieman karrikoiden pelkkä pääsy EU:n sisämarkkinoille. Euroalueen ulkopuolisia maita tällaiset keskustelut eivät miellytä, koska ne pelkäävät Emun syvemmän integraation puskevan ne marginaaliin tai aiheuttavan mukaan haluaville yhä jyrkempiä liittymisen esteitä 

Mikä on Suomen asema näissä keskusteluissa? Valitettavasti sitä on vaikea tietää, koska Suomessa nämä keskustelut ovat jääneet eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden jalkoihin. Kreikan tilannetta ja Britannian kipuilua EU-suhteensa kanssa on ymmärrettävästi seurattu suurella mielenkiinnolla, mutta samalla toinen puoli integraatiokeskustelujen suuresta kuvasta on jäänyt pimentoon.

Sipilän hallituksen strategisen hallitusohjelman EU-linjauksista voi kuitenkin aistia, että Suomella ei ainakaan ole intoa olla syventämässä Emun yhteistyötä, pikemminkin päinvastoin. Sijoittajavastuuseen perustuvaa pankkiunionia ja sen kehittämistä kannatetaan, mutta muuten parhaana lääkkeenä euroalueen vakauteen Suomen hallitus näkee sen, että jokainen jäsenvaltio pitää huolen omasta talouspolitiikastaan ja vastaa itse veloistaan. Linjauksissa todetaan selvästi, että Emua ei tule kehittää sellaisen talouskoordinaation syventämisen kautta, joka johtaa yhteisvastuun laajentamiseen.

Sama jäsenvaltioiden oman vastuun korostaminen näkyy myös eurokriisin hoitoa koskevissa linjauksissa. Suomen hallitus pitää euromaiden rahoitusongelmien ratkaisun ensisijaisena keinoja kansallisia toimia talouden tervehdyttämiseksi. Jos tämä ei riitä, toissijaisena keinona on sijoittajavastuun toteuttaminen. Lisää pääomia Euroopan vakausmekanismiin ei haluta antaa ja vielä erikseen painotetaan, että Suomen hallitus tekee euroalueen vakauttamistoimia koskevat päätökset kansallisen edun näkökulmasta. 

Strategisen hallitusohjelman EU-linjausten perusteella Suomi asemoi itsensä selvästi niiden maiden joukkoon, jotka eivät näe tarvetta kehittää Emun hallintoa fiskaalisen kapasiteetin tai demokraattisen hyväksyttävyyden vahvistamiseksi. Mikäli useat EU-maat kuitenkin ovat tähän valmiita, se voi johtaa Suomen integraatiokeskustelujen ulkokehälle. Se on poliittisen tilanteemme huomioiden täysin ymmärrettävä vaihtoehto mutta myös poliittinen arvovalinta, josta toivoisi käytävän huomattavasti nykyistä laajempaa kansalaiskeskustelua.

Kuvan valta

Missä ja kenen toimesta otettiin maailman ensimmäinen selfie? Entäpä Suomen?

Ainakin joissain lähteissä yhdysvaltalaisen Robert Corneliuksen 1800-luvun alkupuolella itse itsestään ottamaa kuvaa on väitetty maailman ensimmäiseksi selfieksi. Siihen kuka otti Suomen ensimmäisen selfien en valitettavasti löytänyt yhtä luotettavaa vastausta Internetistä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Suomen tunnetuimman selfien otti Alexander Stubb kokoomuksen puoluekokouksessa viime kesänä. Stubb oli juuri valittu puolueen puheenjohtajaksi ja sitä myötä Suomen pääministeriksi. Voiton varmistuttua Stubb kääntyi selin yleisöön ja nappasi kuvan itsestään. Kokouspaikalla oli kymmeniä ammattivalokuvaajia ikuistamassa hetkeä, mutta henkilökohtaisella brändinrakentamisella huipulle noussut Stubb halusi myös itse ikuistaa hetken ja jakaa sen sosiaalisessa mediassa välikäsien estämättä. Hetkeä voidaan kai pitää jonkinlaisena suomalaisen imagologian saturaatiopisteenä.

Stubbin toiminta puoluekokouksessa oli osoitus siitä, että sosiaalisen median ja sähköisen viestinnän aikakaudella kuvat eivät enää ole muistamista varten vaan reaaliaikaisen kommunikoinnin väline. Iltapäivälehtien otsikotkin suorastaa velvoittavat katsomaan ainakin kuvat.

Älypuhelinten myötä kuvaamisesta on tullut tärkeä osa myös ihan arkista elämää. Kuvaamme ruoka-annoksiamme, juoksulenkkejämme, ostamiamme tuotteita ja varpaitamme hiekkaisella rannalla ja sitten vielä jaamme niitä ystävillemme sillä oletuksella, että heitä kiinnostavat nämä elämämme arkiset yksityiskohdat. Hieman kärjistäen voisikin väittää, että elämistämme on tullut yhtä kuvien kartuttamista ja jakamista, joilla rakennamme omaa identiteettiämme ja/tai henkilöbrändiämme. Tässä mielessä kuvan voidaankin ajatella valokuvan lisäksi viittaavan abstraktimmin myös ihmisen julkisuuskuvaan. Samoin imagologia tai imagokratia voidaan nähdä joko konkreettisesti kuvan valtana tai metaforisesti identiteettimme määräytymisenä kuvan kautta.

Kuvan valta on todellisuuden visuaalistumista: tapahtumat ja henkilöt välitetään yleisölle visuaalisina kuvina. Kun todellisuus välittyy kuvina, täytyy minkä tahansa todellisuuden tapahtuman, joka katsotaan huomion arvoiseksi, muuttua kuvaksi. Sosiaalisessa mediassa onkin suosittua toistaa sanontaa "Pics or it didn't happen". Vasta kuvan myötä tapahtumasta tulee tositapahtuma, jonka olemassaolon kaikki voivat henkilökohtaisesti vahvistaa.

”Takanamme on 500 vuotta Gutenbergin galaksia, jossa painettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Nyt seisomme visuaalisen vuosisadan kynnykselllä ja vanha Gutenbergin galaksi horjuu jalkojemme alla.”

Näin totesi Tampereen taidemuseon ex-johtaja Janne Gallen-Kallela Siren muutama vuosi sitten ja päätyi pilkan kohteeksi sosiaalisessa mediassa. Kommentti on kieltämättä mahtipontinen mutta sinänsä kulttuurin visualisoituminen ei ole mikään uusi ajatus. Siitä on puhuttu varmaan jo pitkää. Ainakaan saman havainnon tekemiseen tarvitse filosofian tohtorin tutkintoa. Kiinnostavampi kysymys ehkä onkin, minkälaisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia visualisoituminen tuo mukanaan.

Kuvan avulla todellisuus tavoitetaan näennäisen vaivattomasti, koska kuva edeltää asioiden diskursiivista esitystä, käsitteitä ja väittämiä. Toisin kuin käsitteet ja väittämät kuvat eivät välttämättä edellytä asioiden monimutkaisuuteen perehtymistä vaan ne ovat passiivinen ja epärefleksiivinen todellisuuden vastaanottamisen muoto. Helppoudessaan kuvat sopivat kiireiseen nykyaikaan mutta kriitikoiden mielestä visuaalisuuden nousuun liittyvä välittömyys on vierasta eurooppalaisen modernin kriittisyyttä ja analyyttisyyttä arvostavalle perinteelle. Tsekkikirjailija Milan Kundera on jopa mennyt niin pitkälle kritiikissään, että on väittänyt kuvien vallan, imagologian, merkitsevän loppua niin aatteille kuin historialle.

Kunderan mukaan ideologia muuttuu imagologiaksi, kun se yksinkertaistuu ja korvaantuu muutamalla iskulauseella ja tehokkaalla kuvalla. Samalla sana muutos saa uuden merkityksen. Se ei enää tarkoita historiallista muutosta, kehityksen uutta vaihetta, kuten vielä modernin aikana, vaan se tarkoittaa enää vain muuntelua yhtäältä toisaalle, ilman suuntaa ja päämäärää. Kuvat vaihtuvat muodin tapaan. Ne muodostavat lyhytikäisiä ja alati vaihtuvia ihanteiden ja epäihanteiden järjestelmiä, jotka vähämerkityksisyydessään vaikuttavat käyttäytymiseemme, poliittisiin mielipiteisiimme, esteettisiin mieltymyksiimme ja kirjavalintoihin yhtä voimakkaasti kuin meitä aiemmin vallassaan pitäneet ideologiat. Arvojen tilalle tulleet muotitrendit määräävät, miten suhtaudumme ympäröivään todellisuuteen ja kuinka koemme itsemme.

Kunderan ajattelussa voi nähdä jälkiä sosiologi Jean Baudrillardin esittämistä näkemyksistä, joiden mukaan todellisuus on muuttunut merkeiksi vailla merkitystä. Jatkuvan informaatiotulvan vuoksi faktoja on yhä vaikeampi erottaa fiktiosta samoin kuin todellisuutta on yhä vaikeampi erottaa (mieli)kuvista.

Ennen useimmat elinpiiriin kuuluvat asiat tiedettiin omasta kokemuksesta. Isoisäni, joka asui Pulkkilassa, tiesi kuinka talo rakennetaan, miten sika lahdataan ja pelto kynnetään. Hän tiesi mitä pappi, apteekkari ja opettaja ajattelevat maailmasta. Hän kohtasi koko kylän lähes joka päivä ja siten ikään kuin valvoi todellisuutta henkilökohtaisesti. Kukaan ei voinut uskotella hänelle, että Pohjois-Pohjanmaan maanviljelys kukoistaa, jos kylällä ei riittänyt syötävää.

Meille nykyihmisille taas todellisuudesta on tullut manner, jolla vierailemme yhä harvemmin. Tietämyksemme useimmista asioista on tavalla tai toisella välitteistä tai sitä ei ole. Silti pidätämme oikeuden mielipiteisiimme ja vaadimme, että media ja tutkimuslaitokset myös tasaisin väliajoin niitä meiltä tiedustelevat. Poliitikot taas eivät yritäkään luoda mitään uusia avauksia vaan pyrkivät vain sitomaan imagoonsa jo valmiiksi pinnalla olevia ajatuksia tai trendejä. Kundera kiteyttää muutoksen osuvasti teoksessaan Kuolemattomuus:

”Pitäessään pitkiä puheita poliitikot toistavat sumeilematta yhtä ja samaa. He tietävät, että on täysin yhdentekevää, toistavatko he itseään vai ei, suuri yleisö saa joka tapauksessa tietää vain journalistien heidän puheistaan poimimat pari sanaa. Helpottaakseen ja hieman myös ohjaillakseen journalistien työtä poliitikot ujuttavat yhä identtisempiin puheisiinsa yhden tai pari aiemmin käyttämätöntä sanontaa, mikä on jo sinänsä niin odottamatonta ja tyrmäävää, että sanonnoista tulee oitis kuuluisia. Politiikan taide ei nykyään ole poliin johtamista vaan sanontojen keksimistä. Sanonnoistaan poliitikko tunnetaan, sanonnat määräävät miten hän sijoittuu mielipidemittauksissa, sanonnat ratkaisevat valitaanko hänet seuraavissa vaaleissa vai jätetäänkö valitsematta.”

En ole varmasti ainut, jolle tulee tästä sitaatista mieleen Timo Soini. Soini jos joku tunnetaan sanonnoistaan. Niille on annettu jopa nimi hänen mukaansa: soinismi. Ihmiset rakastavat soinismeja, jopa monet sellaiset, jotka eivät voisi kuuna päivänä kannattaa Soinin edustamia arvoja. Se takaa hänen menestyksensä mielipidemittauksissa, jotka ovat imagologian hallitsemassa todellisuudessa astuneet totuuksien tilalle. Ja eikös juuri Soini korostanutkin vuoden 2012 presidentinvaaliväittelyissä useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Hän ei tainnut sanoa niin sattumalta, vaan osasi tulkita oikein ajan henkeä, jossa mielipiteet ja mielikuvat, olkoot kuinka hölmöjä tahansa, ovat nousseet politiikan tekemisen keskiöön.

Milan Kunderan kaltaisille kriitikoille tällainen yleisen mielipiteen valta merkitsee latteuden totalitarismia. Yleisen mielipiteen tultua merkitsemään totuutta, ei yksittäiselle ihmiselle enää anneta sitä totuudenetsijän tehtävää, joka oli modernin ihmisen arvokkuuden ja romaanikirjailijan eetoksen lähde. Siksi hänen mielestään kuvan vallan aika alkaa siitä, mihin historia päättyy.

Kundera on tunnettu yliampuvista väitteistään, enkä itse vetäisi ajastamme noin pessimistisiä johtopäätöksiä. Jollain tapaa olen kuitenkin iloinen siitä, että sain elää oman lapsuuteni ja nuoruuteni ilman sosiaalista mediaa, ilman älypuhelimia, ilman kaikkialle tunkeutuvaa kuva- ja informaatiotulvaa, ja herra paratkoon, ilman tietoa siitä mitä selfie tarkoittaa.

Oodi Ikävälle

Julian Barnesin kirjassa Flaubertin papukaija todetaan jotenkin niin, että onni on mielikuvituksessa, ei teossa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista.

Suomalaisessa pop-musiikissa on yksi kappale, jossa tämä Barnesin ajatus sanallistettu kauniisti. Tuo kappale on Pave Maijasen Ikävä. Kappaleen kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat suomalaisen pop-lyriikan ehdotonta aatelia.

”Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan 

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan”

Näissä sanoissa on onnistuttu tavoittamaan hienosti hahmoton kaipuu, joka liittyy vanhenemiseen ja ajan kulumiseen. Vuodet vierivät yhä vauhdikkaammin ja menneisyyden painolasti kasvaa. Tulevaisuuden lisäksi alkaa pohtia myös jo elettyä, ehkä myös ikävöimään nuoruuttaan jo sitä eläessään, koska vuodet viilettävät aina ohi liian nopeasti. Tsekkikirjailija Milan Kunderan mukaan nostalgia on voimakkainta juuri varhaisessa nuoruudessa, kun eletyn elämän osuus on vielä mitätön. Kun ihminen vanhenee ja loppu lähestyy, jokainen hetki muuttuu arvokkaammaksi eikä aikaa riitä enää tuhlattavaksi muistoihin.

"Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan?
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan"

Nostalgia, melankolia,  rakkauden kaipuu, haaveet ja etsintä ovat sen ikävän rakennuspalikoita, josta Maijanen laulaa. Aika kultaa tunnetusti muistot. Muistoissaan saattaa kaivata sellaista maisemaa, jota ei koskaan ollut olemassakaan, ainakaan sellaisena kuin sen muistaa, tai yrittää tavoittaa sitä yhden aurinkoisen lapsuuden kesäpäivän tunnelmaa, jolloin oli helppoa olla onnellinen. Lacanilaisen filosofian mukaan elämä on jatkuvaa "alkuperäisen nautinnon" etsimistä. Haaveita metsästäessämme huomaamme, että yhden haaveen toteutuminen nostaa pintaan vain seuraavat haaveet. Saavutettu nautinto ei koskaan vastaa odotettua nautintoa. Tästä kirjoittaa myös Kjell Westö romaanissaan Leijat Helsingin yllä:

”Riku etsii tiettyä säveltä. Sillä sellaisia me ollaan kaikki; koko elämän ajan me etsitään jotain sellaista joka me kerran kuultiin. 

Se sävel muuttaa kuitenkin väriä kuin kameleontti, sen jäljille ei ole helppo päästä. ”

Haaveillessamme usein idealisoimme haaveittemme kohteet siten, ettei todellisuus juuri koskaan voi yltää haaveittemme tasolle. Sitä mitä kaipaamme, ei ehkä olekaan.  Sama pätee myös meihin itseemme. Jokainen ihminen on arvoitus, yhtä lailla itselleen kuin muille. Se, miten näemme itsemme, ei välttämättä vastaa lainkaan sitä kuvaa, jonka muut ovat meistä muodostaneet, emmekä ehkä koskaan ole olleet sellaisia joina toiset ovat meidät nähneet. 

Olen kuunnellut Maijasen Ikävän ehkä kymmenen kertaa tällä viikolla. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla se nosti kyyneleet silmiin. Ehkä viidennen uudelleenkuuntelukerran jälkeen tunne laimeni jo sille tasolle, että pystyin analysoimaan, miksi kappale herättää minussa niin voimakkaita tunteita. Lopullista vastausta en ole löytänyt, eikä taidetta tarvitsekaan pilata liialla analyysillä. Opin, että jotenkin se liittyy tähän ikään, tähän elämänvaiheeseen, kolmekymppisyyteen,  ja siihen että olen sentimentaalinen hölmö. Nautin melankolisesta tunnelmasta. Minulle ikävä on pääosin positiivinen tunne.  Ikävää tuntiessani tiedän, että elämässäni on ollut jotain muistelemisen arvoista ja toisaalta on vielä niin paljon kaikkea, minkä haluaisin kokea.


Ps. Hienoa, että Pave Maijanen on mukana Vain elämää -sarjan seuraavalla tuotantokaudella. Pelottaa vaan hirveästi, että Ikävän tulee esittämään joku sellainen artisti, jolla ei ole sielussaan tarpeeksi syvyyttä ymmärtää sen nerokkuutta.

Juoksu ja aika

”Ei neiti aika kerro

Minkä verran voin häneltä pyytää.
Kuului kutsu pöytäänsä,
Vaan siihen suopeus kai jää.
Joku vanha mies paremmin ties,
Nauroi naiset ja etenkin hän.
Ei siitä saa palvelijaa, vaan kenties saa ystävän.
Jos toimii oikein,
Voi saada ystävän.”

                             - Jarkko Martikainen, Voiko aika olla ystävä?

Sanotaan, että musiikki on nopein aikamatka menneisyyteen. Jokin kauan sitten unohtunut biisi saattaa uudelleen kuultuna palauttaa kirkkaana mieleen tuntemukset, tapahtumat, paikat ja ihmiset vuosien takaa.

Minulle juoksu toimii samanlaisena muistojen pankkina. Opin sen oikeastaan vasta pari päivää sitten, kun seinää tuijotellessa verkkokalvoilleni piirtyi tarkka kuva eräästä lenkistä. Siinä oli värikkäitä taloja ja kapeita katuja. Teollisuusrakennuksia rantaviivan läheisyydessä, joiden pihan läpi piti juosta päästäkseen rannalle. Lopulta vähän nuhruinen kivinen ranta, jossa oli paljon kalastajia. Muistin kovan tuulen ja pettymyksen, kun rantaviiva rajoittuikin autotiehen jo ehkä kilometrin jälkeen. Tuo paikka oli Valparoiso, Chile, vuosi 2008.

Olen lenkkeillyt koko aikuisikäni. Takana on useita tuhansia kilometrejä. Silti pystyn halutessani palauttamaan mieleen useita yksittäisiä lenkkejä jopa vuosikymmenen takaa. Valitsen vain kaupungin ja tuhannet muistot seuraavat perästä. Münchenin olympiastadionin vehreys, Bremenin Botanican kukkaloisto, Quiton ohut ja vaikeasti hengitettävä ilma, Andalusian kesän polttava kuumuus, Sydneyn kaatosade, Ljublijanan kaunis linnavuori ja sen metsät, Zagrebin auringonpaiste, Kaupin kuntokolmosen jyrkkä nousu, Pispalan kevätaurinko, Puijo ja Vänäri, niiden jokainen kolkka niin täynnä muistoja.

Juostut muistot ovat minulle voimakkaampia kuin mitkään muut. Ne ovat kuin kaiverrettuja jälkiä ruumiiseen ja sieluun, lihasmuistiin. Kun lenkki Valparaisossa pyytämättä ja yllättäen palautui mieleeni, tuntui kuin olisi kokenut sen eilen. Tuo muisto toimi myös muistiavaimena muihin kaupunkiin liittyviin muistoihini. Muistin keskusaukion ja sen reunalla olleen pienen sympaattisen kirjakaupan, josta ostin kirjan, joka on muuten yhä lukematta. Muistin tunkkaisen ilman, melun ja saasteet. Muistin oman ahdistukseni tulevaisuudesta.

Juostessa aika on koko ajan konkreettisesti läsnä. Se voi olla joko lukema juoksukellon näytöllä tai tuntemus kropassa, tai sekä että, mutta useimmiten et voi olla aistimatta sen läsnäoloa. Juostessa aika voi tuntua pitkältä tai lyhyeltä, mutta usein se myös tuntuu paradoksaalisesti pitkältä ja lyhyeltä samaan aikaan. Näin minulle kävi viimeksi viime sunnuntaina Kööpenhaminan maratonin viimeisellä 12 kilometrillä. Kuin elämässäni yleensäkin, kaikki meni hyvin kolmeen kymppiin saakka, jonka jälkeen totaalinen törmäys seinään. Yritin silti edetä minkä väsyneistä jaloistani pääsin, mutta aika juoksi vauhtiini nähden aivan liian lujaa. Samalla jokainen juostu minuutti tuntui kuin puolelta tunnilta. Aika mateli, kello juoksi, minä hölkkäsin. Olin tuskastuttavan voimakkaasti hetkessä kiinni ja kuin vihdoin sain taisteltua itseni maaliviivan yli, tuntui siltä kuin olisin taivaltanut maratonia vähintään puoli päivää. Sitä tunnetta en unohda koskaan. Maalissa kello näytti 3.24.

Joskus harvoin ajan tunne kuitenkin katoaa juostessa. Muistan yhden lenkin kotimaisemissani Kuopiossa. Oli kesä. Saavuin alkuillan junalla Helsingistä Kuopioon ja koska oli vielä valoisaa ja kaunista, päätin lähteä iltalenkille. Juoksin satamasta linja-autoaseman ohi kohti Puijoa ja nousin Puijon polkua aina tornin juurelle saakka. Huipulla tasasin hetken hengitystäni, jonka jälkeen jatkoin juoksuani kohti pururataa tietämättä minne olin matkalla. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä, joten kiristin vähän tahtia. Paikka ja aika katosivat ympäriltä. Kuulin vain hengitykseni ja keskityin tarkkailemaan kroppani tuntemuksia. Hyvän olon tunne lävisti vartalon. Tuntui siltä että voisin juosta ikuisesti, että olen vapaa. Teki mieli hakata käsiä yhteen. Juoksijapiireissä tällaista tuntemusta kutsutaan runner's high -tilaksi.

Kun lopulta palasin kotiin, huolestunut äitini tuli ovella vastaan. Hän oli lähdössä etsimään minua, koska olin ollut poissa reilut kaksi tuntia ja kello lähenteli jo yhtätoista. Olin juostessani ollut niin vahvasti kiinni hetkessä, että menettänyt ajan tajun. Aika oli mennyt kuin siivillä ja minä olin juossut kuin olisin saanut siivet selkään. Silti päällimmäisenä oli vahva läsnäolon tunne. Tuon pienen hetken aika oli ystäväni.

Tuollaiset hetket saavat minut palaamaan lenkkipoluille kerta toisen jälkeen. Se tunne, kun pystyy hetkeksi unohtamaan itsensä, huolensa, murheensa ja stressinsä, ja vain etenemään päämäärättä ympäristöä havainnoiden tai vain hengitystä kuunnellen, on minulle täysin korvaamaton. Ja yllättäen juuri tuollaisista hetkistä, jolloin ei kuvittele kokevansa mitään suurta ja ihmeellistä, jää kaikista voimakkaimmat jäljet muistiin. Tuollaiset hetket piirtyvät sieluumme ja ruumiiseemme automaattisesti kuin GPS-viivat Sportstrackeriin.