Parantavista ja haavoittavista keskusteluista

Erimielisyydet, kamppailut ja vastakkainasettelut ovat olennainen osa politiikkaa ja ihmiselämää. Meistä jokainen pyrkii toteuttamaan omia intressejään tavailla tai toisella, ja usein törmäykset toisten ihmisten intressien kanssa ovat väistämättömiä. Mikäli nämä yhteentörmäykset ovat luonteeltaan sellaisia, että yhden mahdollisuus toteuttaa intressejään estää toista saavuttamasta omiaan, on joko aloitettava neuvottelut (keskustelemalla) tai ryhdyttävä tappelemaan. Demokratia perustuu pääsääntöisesti ensimmäiseen tapaan ratkoa konfliktit. Siinä pyritään rajoittamaan konfliktia keskusteluin ja neuvotteluin.

Demokratia ei voi toimia kunnolla, mikäli keskusteluyhteys eriävien intressien välillä ei onnistu. Tällöin konfliktit eskaloituvat helposti tappeluiksi, pahimmillaan sodiksi. Suomessa emme sentään ole vielä sodan partaalla, mutta poliittinen keskustelukulttuurimme on kuitenkin voimakkaasti polarisoitunut viime aikoina. Näkyvimpänä osoituksena tästä trendistä ovat olleet keskustelut homojen oikeuksista ja maahanmuutosta. Molemmissa tapauksissa aito keskusteluyhteys eri leirien välillä on katkennut ja jäljelle on jäänyt vain ”poteroista ampuminen”, jossa kumpikaan osapuoli ei yritä ymmärtää toisen näkökulmia, saati tulla vastaan omissa vaatimuksissaan.

Poliittisten keskustelujen polarisoituminen siihen pisteeseen, jossa keskusteluyhteys vastapooliin katkeaa, on tyypillistä Yhdysvaltojen politiikalle. Tälläkin hetkellä USA on niin jyrkästi jakautunut kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin, että molemmilla leireillä on jopa omat televisiokanavansa, jotka syöltävät uutisia myöten vain oman ideologiansa mukaista informaatiota. Tämän seurauksena molempien leirien todellisuuskäsitykset ovat suppistuneet, koska pahimmillaan he eivät edes tunne toistensa argumentteja, tai tuntevat niistä vain ideologisesti värittyneet versiot. Tällöin konfliktien eskaloituminen on aina vaarana, sillä jos vastustajan (adversary) kanssa ei pystytä keskustelemaan, on seurauksena usein vastustajan demonisointi ja asteittainen muuttuminen viholliseksi (enemy).

Tusconissa Arizonan ampumavälikohtauksen uhreille pitämässään muistopuheessa Barack Obama nosti esiin tämän vaikean ongelman. Kauniissa ja viisaassa puheessaan hän toivoi muutosta keskustelukulttuuriin, joka on jo repinyt kansakunnan kahtia:

“But at a time when our discourse has become so sharply polarized - at a time when we are far too eager to lay the blame for all that ails the world at the feet of those who think differently than we do - it's important for us to pause for a moment and make sure that we are talking with each other in a way that heals, not a way that wounds.”

Näin puhuu todellinen valtiomies. Vaikeana hetkenä hän ei syyllisty halpahintaiseen pisteiden keruuseen tai etsimään vikoja vastustajasta, vaan pyrkii yhdistämään kansakunnan. On erittäin vaikea kuvitella ketään suomalaista poliitikkoa, joka kriisin hetkellä pystyisi tällaiseen moraaliseen johtajuuteen. Onko kukaan poliitikoistamme noussut näyttävästi esiin puolustamaan maahanmuuttajien, romaanikerjäläisten tai homojen (ihmis)oikeuksia tai edes vaatinut vastapuolen ihmisarvon kunnioittamista? Ainakin minä muistan vain paperilta haisevia virkamiespuheita pykälistä, direktiiveistä, sopimuksista ja perustettavista työryhmistä.

Toinen tärkeä Obaman puheessa korostunut näkökulma oli se, että hyvässä keskustelussa molemmat osapuolet ovat valmiita oppimaan toisiltaan ja laajentamaan moraalista mielikuvistustaan. Nämä tekijät ovat myös niin kutsutun deliberatiivisen demokratian kulmakiviä. Yksinkertaistettuna deliberaatio viittaa mahdollisuuteen synnyttää keskusteluissa jotain uutta, kuten uusia tulkintoja ja käsityksiä. Sen tarkoituksena on tuottaa järkeviä, hyvin asioihin perehtyneitä mielipiteitä, jossa osallistujat ovat valmiita arvioimaan uudelleen tärkeinä pitämiään asioita keskustelussa syntyneen uuden informaation valossa. Onnistuneen deliberaation seurauksena yksilöt voivat laajentaa näkemyksiään henkilökohtaisia ja lähipiiriin rajoittuvia kokemuksia ja intressejä laajemmalle, koska toisenlaisiin ääniin, kokemuksiin ja näkemyksiin törmääminen auttaa arvioimaan laajemmin niin omia kuin toistenkin käsityksiä ja mielipiteitä. Se mahdollistaa monipuolisen todellisuuskäsityksen syntymisen keskusteluun osallistujille, jonka myötä myös sen pohtiminen, miten asiat voisivat olla, tai miten niiden pitäisi olla, helpottuu. Obaman sanoin:

“As we discuss these issues, let each of us do so with a good dose of humility. Rather than pointing fingers or assigning blame, let us use this occasion to expand our moral imaginations, to listen to each other more carefully, to sharpen our instincts for empathy, and remind ourselves of all the ways our hopes and dreams are bound together.”

Niin liikuttunut kuin Obaman puheesta olinkin, en voinut olla kysymättä itseltäni, uskonko todella tällaisen keskustelukulttuurin syntymisen mahdollisuuteen. Siis sellaisen keskustelukulttuurin, jossa ihmiset ovat valmiita keskustelemaan ja väittelemään asioista sivistyneesti, oppimaan toisiltaan ja siten laajentamaan näkemyksiään todellisuudesta. Enpä tiedä. Ainakin minun on vaikea yrittää ymmärtää tai ottaa oppia ihmisiltä, jotka ajattelevat suppeasti, ajavat vain omaa etuaan tai esittävät varmoja mielipiteitä heikoin perustiedoin (monestihan juuri kaikista tietämättömimmillä on kaikista varmimmat mielipiteet). Sen vuoksi pyrin jättämään keskustelut tällaisten ihmisten kanssa kokonaan väliin. Paljon mieluummin istun koneen ääreen ja kirjoitan blogia. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö näkisi pyrkimistä kohti ideaalia tärkeänä. Ehkä joskus, ehkä vuonna 3011 se onkin todellisuutta?

Miljonääriäidit ja ajan henki

”Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, törkeän pelkistetyn materialismin, rahan valtakautta – sen materialismin, jonka liejusta ihminen aikaisempina aikakausina on yrittänyt ponnistella ylös, ja osaksi onnistunutkin.”

Näin on kuvannut ajanhenkeä Pentti Linkola esseessään Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä. Karuun tuomioon on helppo yhtyä, sillä elämmehän aikaa, jossa ihmiselämän arvo on typistetty rahan keräämiseen ja kuluttamiseen. Totuus ja kauneus eivät ole muodissa, vaan päivän sanoja ovat lisäarvo, tekniikka, talouskasvu, raha, raha, raha. Kuningas on autokauppias, joka lahjoittaa yliopistolle miljoonan ja vaatii filosofian opetusta lakkautettavaksi. Rehtorit ja professorit nyökyttelevät avuttomina vieressä. Tämä kertoo kaiken ajastamme. Jos tästä historian lopun ilmapiiristä voi löytää jotakin myönteistä, niin se on rehellisyys. Ollaan avoimesti ahneita.

Romaanitaiteen puolella Michel Houellebecq on kuvannut zeitgeistiamme ehkä tarkemmin kuin kukaan toinen. Etenkin hänen teoksensa Oikeus nautintoon on yksi aikamme älykkäimmistä kulutusyhteiskunnan kaunokirjallisista tutkielmista. Tommi Melenderin sanoin:

”Se tekee globalisaatiolle saman, minkä George Orwell teki totalitarismille Vuonna 1984:ssa. Tämän päivän Isoveli ei nimittäin ole keskitetty puoluelähtöinen valtakoneisto, vaan yli rajojen toimiva kasvoton markkinatalousjärjestelmä.”

Houellebecqin vahvuus on hänen uskalluksensa katsoa ihmistä alhaisimmillaan ja alastomimmillaan: katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Hän ei ironisoi tai poseeraa. Hän lyö lukijoitaan todellisuudella päin kasvoja.

Televisiotaiteen puolella viime syksyn suosikkisarjani, Miljonääriäidit, tarjosi lähes yhtä osuvan kuvauksen ajastamme. Ohjelmassa seurattiin miljonääriäitien, Marian ja Niinan, arkea ja juhlaa, joka koostui pääasiassa erilaisista kulutussuoritteista. Shoppailu muodosti niin suuren osan heidän elämästään, että heitä saattaa hyvin luonnehtia termillä kulutususkovainen. Uskovaisuudelle ominaiseen tyyliin he luottivat täysin kritiikittömästi kalliiden brändien autuaaksi tekevään voimaan. He keskustelivat brändeistä koko ajan ja kävivät tasaisin väliajoin palvomassa niitä eri merkkiliikkeissä. Aina heidän ei tarvinnut edes ostaa mitään, sillä eihän kristitynkään odoteta jättävän almua joka messussa. Heidän uskoaan ei horjuttanut edes se, että yhdessä jaksossa he olivat juoneet jotain keskihintaista cavaa kalliin suosikkishampanjansa sijaan, huomaamatta mitään eroa. Seuraavana päivänä tapahtumalle hieman naureskeltiin, mutta lopulta hiipivä epäily (onko jumalaa olemassa sittenkään?) hukutettiin lukuisiin uusiin palvontamenoihin ja hartaushetkiin merkkiliikkeissä, joiden vieraskielisiä nimiä Maria ja Nina eivät osanneet edes ääntää.

Miljonääriäidit oli pyritty tekemään ironisessa sävyssä, jota alleviivattiin Mikael Hytösen sarkastisilla välihuomioilla. Sen kuvaama maailma oli kuitenkin niin alaston totuus aikamme tyhjyydestä, että ironia menetti täysin tehonsa. Mikael Hytösenkin välikommentit kuulostivat lähinnä kateellisen panettelulta, etenkin kun muisteli hänen taustaansa yhtenä pääosan esittäjistä shoppailupornografisessa Sillä silmällä -ohjelmassa. Varmasti myös moni kotikatsomoissa tunsi tarvetta kritisoida Marian ja Ninan kulutuspalvontaa. Harva vain huomasi tuijottavansa oman elämänsä peilikuvaa, vain sillä erotuksella, että Hullujen Päivien –katalogit olivat Marialla ja Ninalla vaihtuneet Gucciin ja Dolce & Gabbanaan. Ero keskiluokkaisen rahvaan ja rikkaan rahvaan välillä on vain rahan määrässä, sillä intressit ovat samat (Linkola):

”- - oma napa, omat kakarat, puoliso ja pari kaveria, viikonlopun kevyet huvit, siinä maailma. Ja tavaraa korviin saakka. Muu ei kuulu meille. Herrat hoitaa. Ja palkaksi herroja vihataan.”

Marian ja Ninan halu kuluttaa osoittautui sarjassa kyltymättömäksi. Tässä mielessä he ovat kapitalistisen aikamme mallioppilaita, sillä kaikki tarpeet tyydytettyäänkin he jatkoivat kuluttamista. Tähänhän loputtomaan talouskasvuun uskovien yhteiskuntiemme toiminta juuri perustuu. Jotta kilpailu voisi jatkua, on halun kasvettava, laajennuttava ja ahmaistava ihmisten elämä lopulta kokonaan. Marian ja Ninan elämän halu oli jo ahmaissut. Isoveli luonnollisesti kiittää.

Mariaa ja Ninaa seuratessa ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi vanhan rahan edustajat pitävät uusrikkaita (nouveau riche) alempiarvoisena sakkina. Ratkaiseva tekijä on suhtautuminen sivistykseen. Vanhan rahan piirissä sivistystä on perinteisesti pidetty kunniassa, kun taas Marian ja Ninan kaltaiset uusrikkaat ovat sitä lähinnä halveksuneet (näin väittäessäni turvaudun totta kai kärjistykseen, mutta uskon jokaisen vähänkään sivistyneen ihmisen tietävän mistä puhun). Tästä erosta tekee ratkaisevan se, että siinä missä rahvas tuijottaa vain omaa napaansa, on sivistyneen ihmisen näköpiiri aina suunnattuna omaa itseä ja omaa perhekuntaa laajempiin ympyröihin.

Uskokaan tai älkää, meilläkin Suomessa oli aikanaan tällainen ”sivistysporvaristo”, joka suuntasi energiansa korkeakulttuurin luomiseen ja ylläpitoon sekä aatteelliseen toimintaan, jonka toimintakenttänä toimi kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta. Tämä porukka oli sisäistänyt elämänsä arvoiksi henkisen kulttuurin, kauneuden ja tyylin, sosiaalisen vastuuntunnon ja lähimmäisen rakkauden. Joka käänteessä se pyrki eettisesti ympäristöä paremmaksi, jotta ympäristö seuraisi perässä. Ehdottomia arvoja olivat myös hienotunteisuus ja hyvät tavat, joihin kuului, että rahasta ei ikinä sopinut puhua. Ylimääräinen raha, jos sitä oli, oli käytettävä kulttuurin tukemiseen ja hyväntekeväisyyteen. Resursseihin nähden sivistyneistöperheiden kulutustaso oli alhainen, jopa askeettinen. (Linkola 2004, 238.)

Sivistyneistö arvoineen on jo ajat sitten potkittu maan rakoon. Tilalle on nostettu uudet idolit à la Maria ja Nina, Nokian rihkamakauppiaat, Sarasvuo, Nalle, autokauppias Kyösti Laakkonen, Kyösti Kakkonen ja Toivo ”Topi” Sukari. Voi luoja! Tätä pumppernikkeleiden, huiskujen ja ilmapallojen kaupustelijoiden listaa katsoessa, ajatus maailmanlopusta ei sittenkään tunnu niin huonolta vaihtoehdolta.


PS. Maailmantuskaan lohtua saattavat tuoda seuraavat tässä tekstissä siteeratut teokset:

Pentti Linkola: Voisiko elämä voittaa (erityisesti esseet Alennuksen aika ja Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä ovat täyttä dynamiittia)

Michel Houellebecq: koko tuotanto (erityisesti Oikeus nautintoon, Mahdollinen saari ja Alkeishiukkaset)

Tommi Melender: koko tuotanto (tässä siteerattu esseekokoelmaa Kuka nauttii eniten)

Suomalaiset tyyli-ikoneina ja ongelmanratkaisijoina

En koskaan uskonut kirjoittavani seuraavaa lausetta: ennen Teneriffan lomaa en tiennyt mitään tyylistä ja tyylikkyydestä. Tähän saakka olin kuvitellut, että ihmiset matkustavat Kanarian saarille lähinnä aurinkoa ottamaan, alkoholia juomaan ja pasianssia pelaamaan. Mutta ei, ei ja vielä kerran ei. Kanarialle tullaan näyttäytymään. Vain paras ja kaunein on kyllin hyvää Kanarian matkaajalle.

Tunne, että on todistamassa jotain itseään suurempaa, alkoi osaltani välittömästi koneeseen astumisen jälkeen Helsinki-Vantaalla. Finnairin lomalento Teneriffalle oli viimeistä penkkiä myöten täyteen buukattu ja ihmiset rynnivät väkivaltaista kyynärpäätaktiikkaa käyttäen kohti istumapaikkojaan. Siinä ei vielä ollut mitään yllättävää. Olin kuullut, että näillä lomilla nopeat syövät hitaat. Kuitenkin vilkaisu kanssamatkustajiin loksautti suuni auki. En ollut koskaan eläissäni nähnyt sellaista väriloistoa, sellaista kimallusta, sellaista glamouria. Miehet ja naiset, siskot ja veljet, äidit ja isät, rakastavaiset, kaikki, olivat pukeutuneet kuin huominen ei koskaan tulisi. Heidän punaisista poskistaan ja säteilevistä hymyistään pystyi aistimaan tietoisuuden siitä, että tämän lähemmäksi kauneutta, sen syvintä ydintä, sen eksistenssiä, tuskin kukaan heistä tulisi koskaan pääsemään.

Tämän näkymän nähtyäni pääni oli hetken aikaa täysin pyörällä. Oli kuin olisin astunut tähtiportin kautta Sally Spectran ja Forrestereiden perheen yhteismuotinäytökseen, jossa vuosien salailun ja kähminnän jälkeen oli vihdoin tarkoitus lanseerata Brooke Loganin kehittelemästä rypistymättömästä silkistä valmistettu alusvaatemallisto miehille. Varmistaakseni, että se kaikki oli todella totta, löin itseäni avokämmenellä lujaa poskeen. Tunsin voimakasta kipua, mutta onnekseni en herännyt unesta. Värit, tuoksut ja äänet olivat yhä kaikki siinä, aistieni välittömässä läheisyydessä. Ristin käteni pääni taakse, laskin istuimeni selkänojaa, nojasin rennosti taaksepäin ja nautin. Joskus harvoin todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää.

Se mitä tuossa lentokoneessa ja sillä saarella koin, on jotain, mitä tulen aina kantamaan muistoissani. Jotain, mitä kukaan ei voi koskaan kiistää. On kuitenkin traagista, etten millään pysty kertomaan kaikkea kokemaani. Sanat eivät riitä, aika loppuu kesken. Kuvattavaksi jäävät vain todellisuuden palaset, fragmentit. Niistä muutaman haluan teidän kanssanne jakaa.

1. fragmentti: kalastusliivi yhdistettynä turkoosiin fleecetakkiin

Ensireaktioni oli torjuva, kun näin tämän jumalaisen kombinaation lipuvan ohitseni lentokoneessa ensimmäistä kertaa. Useinhan näin käy, kun kohtaa jotain totaalisen uutta. Muutamaa tuntia myöhemmin kokonaisuus avautui kuitenkin täysin toisessa valossa. Ymmärsin, että käytännöllisyydessään ja mukavuudessaan kalastusliivi + turkoosi fleecetakki – kombinaatio on ylivertainen kaikkiin muihin asukokonaisuuksiin verrattuna. Tämän asusteen valitsija voi huoletta jättää vyölaukun kotiin, sillä pienet ja vähän suuremmatkin tilpehöörit mahtuvat sujuvasti lukuisiin kalastusliivistä löytyviin taskuihin. Fleecetakki taas suojaa uv-säteilyltä ja lämmittää mukavasti Teneriffan viileässä vuoristoilmassa. Fleecetakin turkoosi väri istuu oivallisesti Kanarian saarten faunaan ja floraan, jonka kirkkaat ja räikeät värit suorastaan velvoittavat jättämään hillityt norjalaisneuleet kotiin. Ja mikä tärkeintä, kokonaisuus on alleviivaavan tyylikäs.

2. fragmentti: hihaton Tereriffa t-paita (eli ns. ”Riffa-paita”)

Halusin tehdä heräteostoksen välittömästi, kun näin tämän modernin klassikon roikkumassa erään laadukkaan matkamuistomyymälän rekissä Playa de las Americasissa. Hihaton Teneriffa t-paita, eli tuttavallisemmin ”Riffa-paita”, on paradoksaalinen kokonaisuus. Se ei jätä ketään kylmäksi. Hihattomuudellaan se viestiin kantajansa maskuliinisuutta traditionaalisempien vaimonhakkaaja-mallien tapaan, mutta logonsa kolmella delfiinillä se myös viestii pehmeämpiä arvoja. Delfiinien rakastaja ei voi olla läpeensä paha! Lisäksi ”Riffa-paita” korostaa miesvartalon seksikkäimpiä kohtia: vyön alle tungettuna mahaa, muussa tapauksessa enimmäkseen käsivarsia. Se tarjoaa kantajalleen mahdollisuuden esitellä olkavarren rusketusraitoja. Parasta ”Riffa-paidassa” on kuitenkin sen informatiivisuus. Se nimittäin osoittaa suoraan sen, missä se kantaja on viettänyt laatuaikansa. Suomen sydäntalven kylmyydestä ja pimeydestä hetkellistä eskapismia hakeville naisille teksti "Teneriffa" on lupaus lämmöstä ja säännöllisistä kuukausituloista. Yhdistettynä kultaiseen leijonariipukseen, sillä voi myös kertoa vastakkaiselle sukupuolelle isänmaallisista tuntemuksistaan.

3. fragmentti: musta nahkaliivi

Suomessa harvemmin tavattava musta nahkaliivi on peruspätevä yleisasuste. Tämä arkinen totuus selvisi minulle seuratessani lomahuvilamme saksalaisen talonmiehen (Jogi) tyylivalintoja kahtena peräkkäisenä päivänä. Huolellisilla aluspaita valinnoillaan Jogi teki selväksi, että musta nahkaliivi sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, sekä arkeen että juhlaan. Fiinimmän paidan kanssa nahkaliivillä voi kävellä vaikka parhaan ystävän häihin, kun taas räikeän t-paidan kanssa se osoittaa kantajansa kapinallista asennetta sovinnaisuussääntöjä kohtaan. Kuumana päivänä mustaa nahkaliiviä voi pitää myös ilman aluspaitaa. Silloin täytyy kuitenkin pitää mielessä, että riippumatta muista asustevalinnoista kokonaisuudesta voi tulla hieman homohko.

4. fragmentti: dekadentit punaviinitahrat vaaleilla kangashousuilla

Tätä neljättä fragmenttia voisi luonnehtia vaatetusta täydentäväksi osaksi tai somisteeksi (englanniksi accessory). Taito on saada punaviinitahrat näyttämään vahingossa läikytetyiltä, koska muutoin dekadenttia vaikutelmaa on vaikea saavuttaa. Turmeltuneet punaviinitahrat esimerkiksi vaaleilla kangashousuilla tuovat särmää persoonaan. Tällaiselle henkilölle ei tee mieli mennä ryppyilemään. Tukeva humalatila tekee luonnollisesti kokonaisuudesta katu-uskottavamman.

Paluulennolla arviolta 50-vuotias suomalaismies tarjosi seurueellemme tämän tyylin oppikirjamaisen sovelluksen. Vielä koneeseen tullessa miehen vaaleat kangashousut olivat täysin tahrattomat ja hän vaikutti vesiselvältä. Itse asiassa hän oli avulias ja auttoi kanssamatkustajia käsimatkatavaroiden asettamisessa säilytyslokeroihin. Jo tässä vaiheessa hän kuitenkin tiesi tavoitteensa, koska vihjasi hienovaraisesti vanhemmalle herrasmiehelle, että hän myös auttaa tämän laukut alas, ellei sammu matkan aikana. Hänen sammumisensa oli kuitenkin viimeinen asia, jota kanssamatkustajien tarvitsi pelätä. Noin neljän tunnin lennon jälkeen mies oli jo niin tukevassa humalatilassa, että hän aggressiivisesti tivasi vieressä istuvaltaan mieheltä Suomen pituutta kilometreinä.

Tässä vaiheessa en ollut vielä täysin vakuuttunut miehen trend-setter-potentiaalista, mutta kun katseeni kiinnittyi hänen housuihinsa, hänen ollessa palaamassa yhdeltä lukuisista viinanostoreissuiltaan koneen etuosasta, pystyin vain kunnioituksesta jäykkänä nyökyttelemään päätäni. Miehen valkoisten kangashousujen polvenseutu oli oikean jalan osalta täysin punaviinitahrojen peitossa. Hajapisaroita oli lentänyt myös vasemmalle lahkeelle. Oli täysin selvää, että näissä tahroissa ei ollut senttiäkään suunnitelmallisuutta; ne olivat sataprosenttisen dekadentit. Kokonaisuuden autenttisuuden kruunasivat vielä lasittunut katse, kaljatölkit käsissä ja konjakkipullo housun taskussa. Tämä mies todella tiesi mitä oli tekemässä. Hän ratsasti aallonharjalla. Hän loi muotia!

***
Myöhemmin paluulennolla luin Finnairin Blue Wings – lehdestä Alexander Stubbin kolumnia, joka käsitteli Suomen brändityöryhmän loppuraporttia. Kolumnissa, joka oli otsikoitu raflaavasti ”Consider it Solved”, Stubb ylisti suomalaisten lahjakkuutta erilaisten ongelmien ratkaisemisessa. Hänen mielestään kyky erilaisten ongelmien ratkaisuun on niin luontaista suomalaisille, että yllättävien sairastapausten kohdalla lentokoneissa esitettävä kysymys ”Is there a doctor onboard?” tulisikin muuttaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaan ”Is there a Finn onboard?” -muotoon. Finnairin lennoilla matkustajat voivat olla huoleti, sillä:

”if you begin to feel ill, don’t worry. On Finnair flights there will always be a Finn onboard. Consider that problem solved.”

Pureskellessani näitä Stubbin viisaita sanoja, nostin katseeni hetkeksi ylös ja tarkkailin hetken aikaa lähiympäristöäni. Mies, joka oli tyylikkäästi somistanut valkoiset kangashousunsa punaviinitahroilla, oli taas kerran noussut ylös penkiltään. Tällä kertaa kuitenkin muussa kuin viinanhakutarkoituksessa, nimittäin auttamaan mustat saappaat naisystävänsä jalkaan. Mikäli mahdollista, tämä kyseinen nainen oli vielä miestäänkin kovemmassa humalassa. Kenkien jalkaan survomisesta kehkeytyikin varsinainen näytelmä, jota puoli lentokoneellista seurasi huvittuneena. Siinä sitten tätä miehen survomista ja naisen hervotonta kikatusta seuratessa toistelin mielessäni Stubbin sanoja: a Finn onboard = problem solved. Toden totta, näinhän se menee. Tämäkin episodi oli vain jälleen yksi osoitus suomalaisten kyvystä ratkoa ongelmia luovasti. Mutta ei pelkästään luovasti, vaan myös tyylikkäästi: tukevassa humalassa, dekadentit punaviinitahrat housuilla. Toivottavasti myös tämä suomalaisille luonteenomainen piirre saa ansaitsemansa huomion seuraavan brändityöryhmän loppuraportissa.

Ummetus ja politiikka

Jo useiden vuosien ajan olen kärsinyt pahasta ummetuksesta, jonka syynä ovat valtionhallinnon asettamat työryhmät ja niiden loppuraportit. Yleensä ummetus alkaa paria päivää ennen loppuraportin julkistamistilaisuutta ja jatkuu akuuttina koko raportista julkisuudessa käydyn keskustelun ajan. Tämän (onneksi) suhteellisen harvinaisen, joskin kivuliaan, prosessin kestäisi vielä jotenkuten, ellei oire aktivoituisi myös muista typeryyksistä. Viime aikoina suolistoni toimintaa ovat häirinneet erityisesti semi-seniilien vuorineuvosten vieraskynäkirjoitukset.

Tänään, jälleen kerran, ummetus suorastaa räjähti vasten kasvojani avattuani Helsingin Sanomat. Normaalin näköalattomat pääkirjoitukset luettuani, silmäilin lehteä hetken puolihuolimattomasti, kunnes katseeni harhautui otsikkoon jonka tiesin aiheuttavan ongelmia: ”Valtaosan julkisista palveluista voisi ulkoistaa”. Kirjoittajana vuorineuvos X. Yritin kääntää sivua mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin, että peli oli jo menetetty. Palasin tekstiin. Luin sen läpi kaksi kertaa – huolellisesti – ja jäin odottamaan. Jo muutaman minuutin kuluttua turvotus saapui ja tunsin ulostuksen pelon leijuvan Helsingin yllä.

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt diagnosoida tätä ongelmaa ja tänään luulen vihdoin löytäneeni vastauksen. Oireeni alkavat heti, kun aistin, että joku yrittää poistaa politiikan politiikasta. Erilaisten loppuraporttien kohdalla oireitani helpottaa tieto siitä, että yleensä näiden raporttien tekijöillä on vakaa tietämys tekstiensä poliittisuudesta. He vain eivät halua paljastaa sitä yleisölle. Vuorineuvosten kirjoitusten kohdalla tätä oireita lievittävää vaikutusta ei valitettavasti ole. He yrittävät poistaa politiikan politiikasta täysin tietämättöminä teoistaan.

Tänäänkin Helsingin Sanomissa vuorineuvos X vaati kansakuntamme kokonaisedun nimissä seuraavaan hallitusohjelmaan kohtaa, joka avaisi yksiselitteisesti kaikki hallinnonalat ulkoistamiselle. Hänen mielestään jäykät asenteet estävät tehokkaan liiketoiminnan harjoittamisen monella sektorilla:

”Julkisen vallan pitäisi luoda kilpailuympäristö, joka korostaa tehokkuutta ja laatua. Ratkaisun etsintä vaatii poliittisista paineista vapaata analyysia. Suomi voisi olla tässä edelläkävijä.”

Paras, tehokkain ja tuottavin ratkaisu on mahdollinen, vain inhottava politiikka laittaa kapuloita rattaisiin. Jarrutusta ilmenee erityisesti kahdella tasolla. Yhtäällä ovat ammattiliitot, jotka ovat nurkkakuntaisia ja vastustavat maltillisimpiakin uudistuksia. Toisaalla taas on piilevä poliittinen konsensus, kansa ja sen edustajat, jotka eivät ole kypsyneet pitämään veronmaksajien kustantamia palveluja tavanomaisena liiketoimintana.

Ironista, mutta totta, kyseiset ajatukset vieraskynään kirjoittanut vuorineuvos X on kirjoittanut kirjan demokratiasta otsikolla ”Demokratian haasteet”. Vieraskynä kirjoituksen perusteella voisi ilkeästi todeta, että hänelle suurin demokratian haaste näyttää olevan demokratia itse. Ainakin minun mielestäni hänen parjaamansa kitkat ja jarrut ovat juuri demokratiaa itseään. Siihen kuuluvat myös typeryydet ja epäjohdonmukaisuudet, mutta se nyt vain sattuu olemaan demokratian hinta. Ei demokratia voi koskaan toimia sulavasti kuin osakeyhtiö, jos voisi, se tuskin olisi enää demokratia. Sen lisäksi täytyy muistaa, että demokratian arvoa ei voi typistää vain vapaan markkinatalouden toiminnan turvaamisen välineeksi. Jos tämä todella olisi demokratian korkein arvo, Suomenkin kannattaisi vaihtaa niin sanottuun Kiinan malliin. Pääsisi hetkessä eroon jarruista ja kitkoista, eikä poliittisista paineista vapaata analyysiä estäisi mikään.

Mutta jotta tämäkin kirjoitus ei menisi liian vakavaksi, ajattelin palata vielä hetkeksi ummetukseeni. Suhteellisen luotettavan diagnoosin löytymisen jälkeen olen kovasti yrittänyt miettiä sopivaa hoitokeinoa oireeseeni. Vakavien pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että parasta palsamia haavoilleni olisi kunnon kamppailun ja vastakkainasettelujen paluu politiikkaan. Minä ja suolistoni tarvitsemme tunteiden paluuta politiikkaan. Me tarvitsemme vaihtoehtojen paluuta politiikkaan. Me emme enää halua kuulla enää ehdotuksia ”kolmannesta tiestä”, ”kansakunnan edusta” tai ”poliittisista paineista vapaasta analyysistä”. Mikään valittu linja ei koskaan ole neutraali. Politiikassa jonkun voitto on toisen tappio.

Lisäksi jo lapsikin sen tietää, että jos paineita ei päästetä ulos, tai niitä yritetään tarkoituksellisesti tukahduttaa, saattaa turvotus etsiä säädyttömiä teitä purkautuakseen. Demokratiassa tukahduttaminen saattaa johtaa paineiden purkautumiseen populismin kautta. Ihmisen kaltaisessa organismissa taas…no jätän mainitsematta.

Wikileaks ja kielletyn tiedon lumo

Wikileaks on ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista ilmiöistä. Varsinkin journalistit ovat olleet suorastaan polvillaan näiden vuotojen edessä ja nostaneet niiden arvon korkeimpaan potenssiin. Jostain syystä kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja historioitsijat ovat olleet vähemmän innostuneita. Olen kuullut monesta suusta kommentteja, että oikeastaan mitään merkittävää uutta ei ole paljastunut. Ainakaan siis sellaista, mikä millään tavalla vaikuttaisi jo olemassa olevaan tutkimustietoon kansainvälisestä politiikasta. Samaa tietoa eri aikajänteellä käyttävien ammattikuntien välillä näyttäisi siis olevan selkeä katsantokantojen ero. En aio kuitenkaan pureutua tähän kiinnostavaan aiheeseen sen syvemmin vaan pohtia Wikileaksia ja kielletyn tiedon lumovoimaa yleisemmällä tasolla.

Voidakseni lähestyä wikileaksin kaltaista ”superteemaa” tuoreesta näkökulmasta, joudun jälleen tukeutumaan rakkaaseen hyllyjumalaani Slajov Zizekiin. Ennen Zizekiä kuitenkin pari sanaa Leo Straussista ja hänen kuuluisasta käsiteparistaan: esoteerisesta ja eksoteerisesta tiedosta.

Leo Strauss oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia nimiä klassisen poliittisen filosofian saralla. Hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus erityisesti Yhdysvaltojen neokonservatiiviseen ajatteluun ja Bushin presidenttikausi nosti hänet uudelleen valokeilaan (Irakin sodan pääarkkitehdeista ainakin Paul Wolfowitz ja Abram Shulsky olivat hänen oppilaitaan ja hänen ajatustensa kannattajia).Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa neokonservatiivien keskuudessa on hänen elitistinen näkemyksensä demokratiasta. Straussin mukaan asioiden todellisesta tilasta tietoisen eliitin tulee hallinnassaan turvautua niin sanottuihin ”yleviin valheisiin” ja syöttää kansalle tarinoita, jotka pitävät sen tyytyväisenä siunatussa tietämättömyydessään. Straussin mielestä filosofia (totuus) on uhka yhteiskunnalle, koska kyseenalaistamalla jumalat ja yhteiskunnan eetoksen, filosofia kaivaa maata kansalaisten uskollisuuden alta ja tuhoaa sosiaalisen elämän perustan. Silti filosofia on myös korkein ja arvokkain kaikista ihmisen pyrkimyksistä.

Ratkaisu dilemmaan on seuraava: koska rahvaat eivät kestä kuulla totuutta, on filosofien, jotka tietävät totuuden, turvauduttava ”yleviin valheisiin”, eli myytteihin ja tarinoihin, jotka pitävät yllä yhteisön koheesiota. Filosofien tehtävänä on siis pitää opetuksensa salaisena ja välittää se eteenpäin eräänlaisena ”rivien väliin” kirjoitettuna esoteerisena taitona. Esoteerisena siksi, että filosofian suuren perinteen todellinen ”salainen viesti” on aina Platonista Lockeen ollut, ettei jumalia ole, moraali on perusteeton ennakkoluulo ja on vain maanpäällinen elämä ilman sen syvempää tarkoitusta. Samalla tavalla eliitin tulisi pitää kansalaiset tietämättöminä vallan brutaalin materialistisesta logiikasta.

Puhuessaan ”ylevistä valheista” Strauss ei Zizekin mielestä tuo esille kaikkia niitä johtopäätöksiä, jotka seuraavat hänen näkemyksestään. Yhtäältä filosofit tietävät totuuden, jota rahvas ei kestä kuulla. Toisaalta taas koko totuuden ydin itsessään on käsitteellisen tiedon saavuttamattomissa, minkä vuoksi itse filosofienkin on turvauduttava myytteihin ja tarinointiin täyttääkseen tietonsa rakenteelliset aukot. Salaisuus on salaisuus myös opettajalle itselleen, koska vertaukset ja arvoitukset ovat ainoa tapa kuvata korkeinta filosofista sisältöä: ’muinaisten egyptiläisten salaisuudet olivat salaisuuksia myös muinaisille egyptiläisille eivätkä vain meille’.

Straussin ongelma on hänen omien tekstiensä status. Pitäisikö nekin tulkita esoteerisesti? Sisältyykö hänenkin julkisiin kirjoituksiinsa joku esoteerinen, tulkintaa vaativa salainen viesti? Zizekin mukaan on vain yksi johdonmukainen vastaus:

”esoteerinen opetus voi tässä olla vain itse esoteerisen ja eksoteerisen välisen erottelun riittämättömyys, nimittäin se skandaalimainen tosiasia, että ”julkisessa” opetuksessa on enemmän totuutta kuin esoteerisessa salaisuudessa, että juuri ne kirjoittajat, jotka yrittävät huijata tietämättömiä salaamalla todellisen viestinsä, ovat vuorostaan niitä, jotka tulevat itse huijatuiksi.”

Esimodernina aikana esoteerisen ja eksoteerisen välinen yksinkertainen vastakkaisuus oli pidettävissä yllä, Suomessa tosin vielä Kekkosen aikana (ainakin ulkopolitiikassa). Mutta nykyään tärkeä kysymys kuuluu: onko vielä jossain olemassa eliitti, joka selkeästi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat?

Ongelma tuntuisi olevan se, että nykyään erottelu suurelle yleisölle tarkoitetun ”ylevän valheen” ja esoteerisen katkeran totuuden välillä tuntuu kauhistuttavan naiivilta. Itse tämä erottelu on jo osa julkista puhetta; esoteerinen ja eksoteerinen ovat koko ajan läsnä. Täten liberaalien vainoharha esimerkiksi Bushin hallintoa kontrolloivan uusstraussilaisen ideologisen ryhmän salaliitosta erehtyy. Jos siis Paul Wolfowitzin kaltaiset uuskonservatiivit paljastavat jotain, niin juuri Straussin opetukseen sisältyvän paradoksin: he tuovat julkisesti esille julkisen valheen ja salaisen totuuden välisen eron. Zizek muistuttaa Paul Wolfowitz sitaatista, jossa hän avoimesti myönsi, että sodan todellinen motiivi on öljy:

”Katsotaan asiaa yksinkertaisesti. Tärkein ero Pohjois-Korean ja Irakin välillä on se, että taloudellisesti meillä ei ollut mitään vaihtoehtoa Irakissa. Maa ui öljyssä.”

Jos kerran tiedämme jo julkisen puheen kautta sekä ylevät valheet että katkerat totuudet, miksi sitten olemme niin hanakoita uskomaan, että saattaisimme esimerkiksi Wikileaksin avulla päästä käsiksi ”oikeaan totuuteen”?

Zizekin mukaan kysymys on kielletyn tiedon positiivisesta ja perustavasta asemasta. Ensinnäkin kielletty kiehtoo. Se, että tarkkailun kohde on nähtävissä ja saavutettavissa vain kieltojen ja esteiden vääristävien linssien lävitse, synnyttää sen ympärille kiehtovaksi tekevän taianomaisen auran, kun suora näkymä kohteeseen saisi meidät pitämään sitä vain tavanomaisena ja arkipäiväisenä asiana. Halua siis ylläpitää se, mikä estää sen. Kielto itsessään kohottaa tavallisen arkipäiväisen objektin halun kohteeksi. Kuitenkaan halun kohteessa ei ole tärkeää sen sisäiset ominaisuudet vaan se rakenteellinen paikka, johon se on asettunut. Wikileaksienkään kohdalla ei ole oikeastaan tärkeää itse tiedon sisältö vaan se, että kyseessä on muuten saavuttamaton, kielletty tieto. Juuri objektin saavuttamattomuus, se, että havaintomme siitä ovat epätäydellisiä, täynnä aukkoja ja tyhjiä kohtia, saa nämä aukot täyttävän mielikuvituksen lentoon.

Mutta kielletyn tiedon paradoksaalinen asema ei tyhjene vielä tähän selitykseen. Olennaista nimittäin on myös se, että toimiakseen kunnolla, kiellon täytyy kahdentua refleksiivisesti. Itse kielto täytyy vielä kieltää, se ei saa näkyä sellaisenaan, positiivisessa muodossaan, vaan ulkoisena esteenä, joka estää meiltä pääsyn haluttuun objektiin. Kyse ei siis oikeastaan ole vuodetusta tiedosta, se on ihan tavanomaista bulkkia – sen tekee kiinnostavaksi vain transgression aura, tunkeutuminen kielletylle alueelle. Kyse on mielikuvituksen voimasta, joka ylittää tiedon todellisen olemuksen. Todellinen kielletty tieto ei siis ole täyttä tietoisuutta tiedon todellisesta luonteesta vaan juuri se tieto, että objektin todellisuudesta ei ole mitään oppimista. Sillä se mikä tekee objektista halun syyn, on se kielletty paikka, johon objekti on asettunut.

Edellä sanotun perusteella voisi siis todeta, että todennäköisesti Wikileaks ei auta meitä ymmärtämään todellisuutta yhtään nykyistä paremmin. Havaintomme todellisuudesta tulevat yhä olemaan epätäydellisiä. Se ei silti himmennä hetkeksikään kielletyn tiedon kiehtovaa ja taianomaista auraa. Kyse on mielikuvitustemme voimasta, joka haluaa löytää Da Vincin –koodin huolimatta siitä, että Graalin maljasta ei olisikaan mitään opittavaa.

Postmoderni rasismi

Muistatteko miten Hanna-Leena Hemming kommentoi Helsinki Pride – tapahtumaa vastaan tehtyjä kaasuiskuja? Jos ette, niin minäpä muistutan. Hän pohdiskeli Yleisradion haastattelussa, että voisiko iskuja pitää reaktiona yhteiskuntamme liiallista liberalisoitumista vastaan; onko menty jo liian pitkälle, hän spekuloi.

Hemmingin kommentti palasi mieleen lukiessani Slavoj Zizekin Enjoy Your Nation as Yourself! – artikkelia graduani varten. Tässä mielenkiintoisessa ”paperissa” Zizek erottelee hienosti postmodernin ja perinteisen rasismin välistä eroa. Perinteinen tai vanha rasismi oli suoraa ja raakaa. Se osoitti ”toisia” (juutalaiset, mustat, arabit, romanit, ryssät…) suoraan sormella ja sanoi, että ”te” olette laiskoja, väkivaltaisia, juonittelevia ja tuhoatte kansallisen substanssimme. Uusi rasismi taas on ”reflektoivaa”, toisen potenssin rasismia, minkä vuoksi se voi omaksua myös vastakkaisen, rasismin vastaisen taistelun muodon. Zizekin mielestä tätä uutta rasismia voi kutsua myös ”metarasismiksi”.

Otetaan esimerkki. Miten ”postmoderni” rasisti (laajennettuna: yleisesti eriarvoisen kohtelun hyväksyjä/kannattaja) reagoi Helsinki Priden väkivaltaisuuksiin?

Hän tietenkin aloittaa pitämällä iskun tekijöiden väkivaltaa vastenmielisenä ja kauhistelee sitä, mutta lisää sitten nopeasti, että nämä tapahtumat – niin valitettavia kuin ne itsessään ovatkin – täytyy nähdä oikeassa yhteydessään. Ne ovat oikeastaan vain kieroon menneitä ja vääristyneitä ilmauksia todellisesta ongelmasta, nimittäin siitä, että aikamme laissez-faire-liberalismissa yksilön elämälle merkityksen antava kokemus kuulumisesta hyvin määriteltyyn arvoyhteisöön on häviämässä. Todellisia syyllisiä ovat arvoliberalistit, jotka tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien nimissä hämmentävät luonnon määräämiä sukupuolikoodeja ja näin saavat liikkeelle yhteisön orgaaniset itsepuolustusmekanismit. Saman logiikan mukaisesti todellisia syyllisiä rasististen väkivaltaisuuksien lisääntymiseen ovat kosmopoliittiset universalistit, jotka ”monikulttuurisuuden” nimissä sekoittavat rotuja keskenään ja aiheuttavat luonnolliset vastareaktiot.

Näin rasismi tai homojen syrjiminen oikeutetaan rasismin vastaisena toimintana, pyrkimyksenä estää rotujen tai seksuaaliryhmien välisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Zizekin mukaan tämä tarjoaa paljonpuhuvan esimerkin siitä, mitä Lacan (kuuluisa ranskalainen psykoanalyytikko) tarkoittaa väittäessään, ettei metakieltä ole olemassa:

”Metarasismin ja rasismin välinen etäisyys on tyhjä, metarasismi on puhtaasti ja yksinkertaisesti vain rasismia entistäkin vaarallisempana, koska se esiintyy vastakohtanaan ja yllyttää rasistisiin toimenpiteisiin juuri rasismin vastaisen taistelun varjolla”.

Päivi Räsäsen homokommenteissa on muuten juuri tämä sama metarasismin logiikka. Tarkkaillaan siis korvat höröllä vastedes.

Taide ja politiikka

Ovatko poliitikot (edustajat) etääntyneet liikaa kansalaisista (edustettavista)?

Kyllä ovat, sanoo Pihtiputaan mummo. Poliitikot ajavat vain omia etujaan, eivätkä tiedä mitään Tavallisen suomalaisen arjesta.

Eivät ole, sanoo Frank Ankersmit, Groningenin yliopiston historian teorian professori klassikkoteoksessaan Political Philosophy Beyond Fact and Value. Hänen mielestään edustajat ovat liukuneet liian lähelle edustettaviaan ja pyrkivät miellyttämään näitä liikaa. Miten niin?

Ankersmitin epäortodoksinen väite lähtee liikkeelle edustamisen (ja esittämisen) kahdesta traditiosta: mimeettisestä ja esteettisestä representaatiosta. Mimeettinen representaatio tarkoittaa suurin piirtein sitä, että on olemassa yksiselitteinen Todellisuus, jonka mahdollisimman tarkasta ja oikeasta esittämisestä edustamisessa ja esittämisessä on kysymys. Edustajan tulee Todellisuuden kuvaajana esittää Todellisuus sellaisena kuin se oikeasti on ja pyrkiä olemaan mahdollisimman identtinen edustettavan kanssa. Tähän perinteeseen sopii myös ajatus siitä, että eduskunnan tulisi olla peilikuva kansasta.

Esteettisen representaation näkökulmasta taas todellisuutta ei voida tavoittaa. Politiikassa, kuten myös taiteissa, on kyse enemmän todellisuuden luomisesta, kuin sen pikkutarkasta kopioinnista. Esittämisestä, representaatiosta, riippumatonta tulkintaa poliittisesta todellisuudesta ei ole. Käsitys poliittisesta todellisuudesta syntyy vasta re-presentoinnin, esittämisen kautta. Näin ollen poliittinen representaatio ei voi jäljitellä mahdollisimman tarkasti jo jotakin olemassa olevaa, koska sen tuloksena maailmaan syntyy jotakin, jota ei olisi ilman sitä lainkaan olemassa. Tästä taas johtuen edustamisessa tulisi pyrkiä todellisuuden kopioinnin sijaan todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta.

No entäs vastaus kysymykseen?

Ankersmitin mukaan puolueiden ja poliitikkojen ajautuminen liian lähelle kansaa ilmenee ennen kaikkea siten, että puolueet ja poliitikot eivät uskalla tehdä omia rohkeita linjanvetojaan, vaan nostavat esille teemoja, jotka kulloinkin sattuvat kansalaisia kiinnostamaan (ja kansahan tunnetusti kiinnostaa yksi asia tänään ja toinen huomenna). Puolueet ja poliitikot eivät itse uskalla ottaa vastuuta, vaan yrittävät varmistaa gallupien ja kansalaiskyselyiden avulla sen, että varmasti kansaa eniten kiinnostavat kysymykset ovat asialistalla. Tavoitteena on tietysti pyrkimys varmistaa mahdollisimman suuri äänisaalis seuraavissa vaaleissa, mutta sivutuotteena on politiikan näivettyminen ja demokratian supistuminen reaktiiviseksi ”gallup-demokratiaksi”.

Ratkaisuksi Ankersmit tarjoaa esteettistä representaatiota. Puolueiden ja kansanedustajien tulisi luopua gallupeihin tuijottamisesta (so. mimeettisesta representaatiosta) ja tarjota kansalaisille uusia tulkintoja arvioitavaksi. Edustajien ei tulisi olla peloissaan siitä, että heidän ja edustettavien välille syntyy esteettinen juopa, tulkintaero, sillä ilman juopaa kansalaiset samaistuisivat johtajiinsa, jonka seuraukset voivat olla kohtalokkaita demokratialle. On sitä paitsi luontevaa, että edustajat ja edustajat katsovat maailmaa eri perspektiiveistä, sillä he elävät ainakin osittain erilaisissa maailmoissa. Machiavellin sanoin:

”Onhan niin, että tutkiessaan vuorien ja muiden ylevien seutujen piirteitä maisemamaalarit laskeutuvat alas tasangoille, kun taas tutkiakseen tasankoa he asettuvat korkealle vuorelle. Samoin täytyy olla ruhtinas tunteakseen hyvin kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen ruhtinaat.”

Niin luonnollinen ja välttämätön kuin edustajan ja edustettavan välinen näkökulmien ero onkin, sen ei tarvitse merkitä ratkaisematonta ristiriitaa. Eron hyväksyttävyys edellyttää deliberaatiota, rakentavia keskusteluja kaikilla demokratian tasoilla.

Yhteenvetona voisi siis todeta, että poliittista todellisuutta ei ole löydettävissä mistään, vaan se tehdään poliittisen edustamisen prosesseissa. Tämän takia politiikka tulisi nähdä kamppailuna siitä, mistä näkökulmasta asioita olisi syytä tarkastella. Vallan saisi se, jonka esitys todellisuudesta vaikuttaa katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta. Toisin sanoen se, kenen tulkinta maailmasta on kaunein, kiehtovin ja mielenkiintoisin.

Taiteilija Elina Merenmies uskalsi vapautua realismin pakkopaidasta (mimeettisestä representaatiosta) maalatessaan täysin uudenlaisen muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Olisiko poliitikoilla kanttia vastaavanlaisiin irtiottoihin?

Filosofian arvo

Suomi on luonnontieteiden ja käytännön järjen maa, todellinen insinöörien paratiisi. Täällä ratkotaan ongelmia, tehdään innovaatioita ja ollaan tehokkaita. Täällä pyritään välttämään turhaa filosofointia ja pohdintaa. Se on kaikki pois kilpailukyvystä, ellei se sitten satu jonkun ihmeellisen sivuvaikutuksen kautta lisäämään talouskasvua. Silloin se on luonnollisesti sallittavaa, jopa suotavaa.

Monen suomalaisen käytännön ihmisen mielestä filosofia ei ole paljon muuta kuin viatonta mutta hyödytöntä ilveilyä, turhantarkkoja erotteluja ja väittelyitä turhanpäiväisistä kysymyksistä. Onko filosofialla siis mitään arvoa?

Kysymys on niin suuri, että jouduin väkisinkin kilauttamaan kaverille. Onneksi kaveri (filosofi Bertrand Russell) oli kotona ja vastasi puhelimeen:

B: Russeleilla, Bertrand puhelimessa. (lankapuhelin, luonnollisesti)
H: Hei Bertrand, Hannu täällä. Mitä kuuluu?
B: Hei Hannu, kiva kuulla sinusta. Minulle kuuluu hyvää, entäs itsellesi?
H: Hyvää, hyvää. Vaikka maailma nyt on mikä on, sinä tiedät.
B: Heh, tiedän.
H: Kuule, olen joutunut vaikean probleeman eteen ja tarvitsisin apuasi. Minun pitäisi kertoa jotain filosofian arvosta suomalaisille käytännön ihmisille. Muistathan, täällä on paljon insinöörejä.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), vanha velikulta. Muistan kyllä sinun maininneen asiasta. Te nuoret kansat olette niin hellyttävän tosikkomaisia ja käytännöllisiä. Se johtuu varmaan lyhyestä historiasta ja näyttämisen tarpeesta, kun asema on koko ajan uhattuna…
H: No voitko auttaa (jaaritteluun tuskastuen)?
B: Pahoitteluni. Tiedäthän sinä meidät vanhan filosofit… Totta kai voin auttaa, tai ainakin yrittää. Olen joskus kirjoittanut esseen nimeltä Filosofian arvo, muistaakseni vuonna 1912, jossa yritin kertoa filosofian merkityksestä yleistajuisesti. Jotkut teesit voivat olla vanhentuneita, mutta perusväitteiden uskon edelleen pitävän paikkansa. Haluatko, että lähetän sen sinulle telegrafina?
H: Voi kiitos, se olisi mahtavaa! Mutta mikäli mahdollista, ottaisin sen ennemmin tavallisena postina. Olen niin vanhakantainen tekniikan suhteen.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), olisihan se pitänyt arvata. Ei ongelmaa. Laitan sen sinulle tulemaan postitse.
H: Kiitos, ja terveyttä veliseni!
B: Rauhaa ja rakkautta!

Bertrand piti lupauksensa tapansa mukaisesti ja jo muutaman kuukauden kuluttua isokokoinen kirje saapui posteljoonin tuomana. Kirje piti sisällään Bertrandin vuonna 1912 (Bertrand muisti vuoden täsmälleen oikein) julkaiseman Filosofian ongelmat (The Problems of Philosophy) – teoksen, jonka viimeinen luku on otsikoitu nimellä ”Filosofian arvo”. Tekijänoikeus syistä en voi kopioida koko tekstiä tähän sanasta sanaan, vaan joudun tyytymään referointiin. Yritän kuitenkin pysyä mahdollisimman totuudellisena alkuperäisen kirjoituksen ajatuksille.

Kirjeessään, jonka Bertrand lähetti minulle kirjansa mukana, hän muistutti, että ennen varsinaista aiheeseen syventymistä, on tärkeää vapautua niin kutsuttujen käytännön ihmisten ennakkoluuloista. Käytännön ihmisellä hän kirjoitti tarkoittavansa henkilöitä, jotka tunnustavat vain materiaaliset tarpeet. He käsittävät sen, että ihmiselle on tärkeää saada vatsa täyteen ruokaa, mutta unohtavat, että on välttämätöntä varata ravintoa myös sielulle. Käytännön ihminen ei ymmärrä, että vaikka kaikkien vatsat olisi ruokittu, jäisi vielä paljon työtä arvokkaan yhteiskunnan aikaansaamiseksi. Tästä syystä henkiset arvot ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin aineelliset arvot. Filosofian merkitys taas voidaan löytää ainoastaan henkisistä arvoista, joten sen merkitystä on turha yrittää selittää ihmisille, jotka eivät niistä piittaa. Tämän tärkeän huomion myötä alla olevilla perusteluilla puhutaan vain henkisten arvojen kannattajille.

Mikä siis on filosofian arvo? Miksi sitä on syytä harjoittaa? Esipuheessa Bertrand rinnastaa luonnontieteet ja filosofian. Siinä missä luonnontiede on keksintöjensä ansiosta hyödyllinen lukemattomille ihmisille, jotka ovat siitä täysin tietämättömiä, ei filosofian tutkimisesta ole lainkaan arvoa muille kuin sen tutkijoille. Hyödyllisyys ei ole ominaista filosofialle, vaan sen vaikutus on parhaimmillaankin epäsuoraa, sen harrastajien elämäntavan kautta vaikuttavaa. Siksi filosofian vaikutusta on etsittävä näistä vaikutuksista, jos sitä ylipäätään jostakin etsitään.

Tieteenlajina filosofialla on siis tietty erikoisluonteesta. Tämän vuoksi vääräleukojen on helppo leimata filosofinen tutkimus merkityksettömäksi, sillä vaikka filosofia tähtää tietoon kaiken muun tutkimuksen tapaan, se ei koskaan saavuta niin positiivisia tuloksia kuin luonnontieteiden kaltaiset erikoistieteet. Tämä johtuu siitä, että aina kun täsmällinen tieto tulee mahdolliseksi, se muuttuu erikoistieteeksi ja lakkaa olemasta filosofiaa. Loppujen lopuksi filosofian piiriin jäävät vain ne kysymykset, joihin ei voida antaa täsmällisiä vastauksia. Näiden kysymysten joukossa ovat kuitenkin kaikki ne kysymykset, joilla on kaikista syvin merkitys henkisen elämämme kehitykselle. Bertrand antaa pari esimerkkiä: Onko maailmankaikkeudessa suunnitelmallista tarkoitusperää, vai onko se vain atomien satunnainen yhteenliittymä? Onko tietoisuus maailmankaikkeuden pysyvä osa, joka sallii meidän toivoa viisauden rajatonta kasvua, vai onko se ohimenevä sattuma yhdellä pienellä planeetalla, jolla elämän täytyy lopuksi käydä mahdottomaksi? Tällaisia kysymyksiä filosofia pohtii, mutta se pysty antamaan niihin täsmällisiä vastauksia. Sen tarkoituksena on vain saattaa meidät huomaamaan niiden tärkeys ja pitää yllä spekulatiivista mielenkiintoa maailmaa kohtaan.

Bertrandin mukaan juuri täsmällisten vastausten puutteesta johtuva epävarmuus on yksi filosofian arvoista. Epävarmuus on mahdollisuus nähdä toisin, ajatella luovasti. Ihminen, jolla ei ole tuntumaa filosofiaan, saattaa kulkea läpi elämänsä vangittuna ennakkoluuloihin, jotka ovat kehittyneet ilman harkitsevan järjen myötävaikutusta. Hän on aikakautensa tai kansansa tavanomaisten uskomusten ja vakaumusten talutusnuorassa. Sellaiselle ihmiselle maailma käy helposti äärelliseksi, itsestään selväksi, jossa uudet oudot mahdollisuudet saavat osakseen halveksuvan hylkäämisen. Filosofia sen sijaan voi herättää epäilemään ja vapauttaa tottumuksen tyranniasta tuomalla jokapäiväisimmätkin asiat esiin uudessa valossa. Näin se lisää käsitystämme siitä, miten asiat voisivat olla tai mikä on mahdollista, ja vähentää dogmaattista varmuutta, joka sulkee mielen spekulaatiolta.

Epävarmuuden ja odottamattomien mahdollisuuksien esiintuonnin lisäksi, filosofia saa arvonsa, Bertrandin mielestä jopa pääarvonsa, niiden kohteiden suuruudesta, joita se tutkii, koska niiden mietiskeleminen vapauttaa ahtaista ja henkilökohtaisista tarkoitusperistä. Vaistojen varassa elävän ihmisen elämä on suljettu hänen yksityisten intressiensä piiriin. Tuohon piiriin voi mahtua perhe ja ystävät, mutta ulkomaailma jää vaille huomiota. Sellaisessa elämässä on Bertrandin mielestä jotain kuumeista ja rajoittunutta, kun taas filosofinen elämä on tyyntä ja vakaata:

”Jollemme voi laajentaa kiinnostustamme käsittämään koko ulkomaailmaa, jäämme saarrettuun linnoitukseen kuin linnanväki, joka tietää, että vihollinen estää paon ja että viimein on väistämättä antauduttava. Sellaisessa elämässä ei ole rauhaa, vaan jatkuva taistelu hellittämättömän halun ja voimattoman tahdon kesken. Jotta elämämme tulisi suureksi ja vapaaksi, meidän täytyy tavalla tai toisella välttää tämä vankila ja taistelu.”

Yksi tapa paeta tuosta vankilasta on filosofinen mietiskely. Filosofinen mietiskely ei jaa universumia vihamielisiin leireihin - hyvään ja pahaan, ystäviin ja vihollisiin – vaan tarkastelee kokonaisuutta puolueettomasti. Se saa tyydytyksen jokaisesta ei-itsemme laajennuksesta, kaikesta, mikä suurentaa mietiskelyn kohteita ja samalla mietiskelyn suorittajaa. Filosofisessa mietiskelyssä pyritään laajempaan katsantokantaan, eroon henkilökohtaisesta, tottumuksesta, oman edun tavoittelusta tai halusta. Mestarin sanoin:

”Vapaa intellekti tahtoo nähdä, kuten Jumala voisi nähdä, vailla aikaa ja paikkaa, vailla toiveita ja pelkoja, vailla tavanomaisten käsitysten ja perinteellisten ennakkoluulojen kahleita, tyynenä, intohimottomana, yksinomaan tiedon halusta.”

Filosofisen mietiskelyn vapauteen ja puolueettomuuteen tottunut ihminen haluaa ylläpitää samaa vapautta ja puolueettomuutta myös tekojen maailmassa. Hän ei halua alistua tyranniuteen tai sortua itse keinotteluun, manipulointiin tai muuhun oman edun tavoitteluun. Hän tähtää oikeamielisyyteen, kauneuteen ja totuuteen. Hän pyrkii saavuttamaan yhteyden maailmankaikkeuden kanssa, joka on sen korkein hyvä:

”Puolueettomuus, joka kontemplaatiossa on puhdasta pyrkimystä totuuteen, on juuri sama mielen kvaliteetti, joka toiminnassa on oikeamielisyyttä ja tunteissa sitä universaalista rakkautta, jota voidaan jakaa kaikille eikä vain niille, jotka katsotaan hyödyllisiksi tai ihailtaviksi. Näin kontemplaatio ei ainoastaan laajenna ajatuksiemme kohteita, vaan myös tekojemme ja tunteidemme kohteita: se tekee meidät maailmankaikkeuden kansalaisiksi eikä ainoastaan jonkin muurein ympäröidyn kaupungin kansalaisiksi, joka on sodassa kaikkien muiden kanssa. Tässä maailmankaikkeuden kansalaisuudessa on ihmisen todellinen vapaus ja hänen vapautuksensa ahtaiden toiveiden ja pelon orjuudesta.”

Useita kuukausia, ehkä yli vuosi sen jälkeen kun olin saanut kirjoitukseni valmiiksi, Bertrand soitti minulle ja tiedusteli, olinko pitänyt hänen kirjoituksestaan. Hän halusi tietää, olivatko hänen argumenttinsa purreet kriittiseen suomalaisyleisöön. Olivatko ne saaneet suomalaiset uskomaan filosofian arvoon? Yritin ensin sivuuttaa kysymyksen vitsillä ja vastasin vain: ”No tiedäthän sinä hyvä Bertrand, meillä on täällä suomessa paljon insinöörejä…” Tuhina ja tyytyväinen hykertely täytti linjan. Vitsi toimi jälleen! Sen jälkeen olisi pitänyt edetä varsinaiseen asiaan, mutta en oikein tiennyt mitä vastata. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, joten vastasin jotain ympäripyöreää kiinnostuneesta vastaanotosta ja hyvästä palautteesta. Uskon, että hän haistoi kiertelyni. Totuus on kuitenkin se, että jotain jäi puuttumaan: hyöty, innovaatiot, mitattavat tulokset, merkitys kilpailukyvylle… Hänen luulisi tietävän paremmin.

Yhdessä ja mukavia toisillemme

Oikeuttaako hyvä tarkoitus huonon huumorin? Kysymys on tullut useasti mieleen katsoessa Ylen Nenäpäivän gaalailtoja, joissa Ylen ”tähtijuontajat” teeskentelevät spontaania iloista energiaa ja auttamisen intoa, ja vastavuoroisesti yleisö sekä kotisohvilla että paikan päällä teeskentelee nauttivansa älyään aliarvioivasta viihteestä. Tämä two-level-game on jo lähtökohtaisesti arvelluttavaa, mutta jotenkin typeriltä näyttäviä ihmisiä punaisissa nenissään jaksaa toljottaa, koska rahaa kuitenkin ropisee hyvään tarkoitukseen.

Oikeuttaako rakkauden ylijäämä tekaistujen taloustutkimusten varjolla tehdyt kotikäynnit? Tämä kysymys taas tuli mieleen lukiessa Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jossa Ylen Nenäpäivästä poiketen ei ole mitään väkisin hauskaa tai teeskenneltyä. Ylen Nenäpäivään Rimmisen Nenäpäivä viittaa vain Irman, tarinan päähenkilön, onnettomuudessa turvonneen punaisen nenän ja hänen auttamisen tarpeensa kautta. Irman turvonnut punainen nenä on hänen rakkauden ylijäämänsä symboli, joka tarinassa johdattaa hänen tietään kohti kansakunnan olohuoneita.

Auttamisen tarve ja itsensä hyödylliseksi kokemisen tarve ovat varmasti yleismaailmallisia ihmisyyden piirteitä. Joissakin ihmisissä nämä piirteet ovat voimakkaammin esillä kuin toisissa. Nenäpäivän Irmassa nämä piirteet ovat suorastaan hallitsevia. Irma haluaa kohdata ja auttaa ihmisiä niin kovasti, että hän lähtee pimputtelemaan ventovieraiden ovikelloja sekä kotikulmillaan Hakaniemessä että Keravalla. Totta kai Irmalla on myös oma lehmä ojassa. Hän on työtön ja yksinäinen ja siten kipeästi ihmiskontaktien tarpeessa, mutta koska ihmisten ovikelloja ei voi noin vain mennä pimputtelemaan, keksii Irma itselleen peitetarinan Taloustutkimuksen kyselytutkijana.

Tässä on tiivistetysti Nenäpäivän herkullinen lähtökohta. En referoi kirjan juonta sen pidemmälle, vaan käyn suoraa käsiksi itse analyysiin. Mielestäni Nenäpäivä on hieno kuvaus atomisoituneista ihmiskohtaloista modernissa kaupunkiympäristössä, jossa muut kuin taloudelliseen vaihtoon perustuvat kontaktit ihmisten välillä supistuvat tai siirtyvät virtuaalimaailmaan. Sen ytimessä ovat kysymykset: kuinka löytää ystävä? Mitä on ihmisyys? Kuinka saada apua ja olla avuksi?

Hohhoijjaa! Tekoviisasta ylianalysointia? Kyllä. Siispä itse asiaan.

Nenäpäivä on loistava romaani ennen kaikkea tyylinsä takia. Rimmisen kirjoitustyyliä on toki kehuttu jo hänen aiempien kirjojensa yhteydessä, mutta mielestäni Nenäpäivässä palaset loksahtelevat kohdilleen vielä aiempaakin osuvammin. Seuraava pieni lainaus osoittaa sen, kuinka tarkasti, luovasti ja hauskasti Rimminen ympäristöään kuvaa:

”Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli.”

Rimmisen kirjoitustyyliä on verrattu Volter Kilven ja Gustave Flaubertin kaltaisiin mestareihin. Vertaus on kieltämättä osuva, sillä samankaltaisesta hitauden kulttuurista ja pikkutarkasta arkisten tilanteiden kuvailusta Rimmisenkin taide kumpuaa. Välillä kuvaus on niin hidasta ja yksityiskohtiin menevää, että lukijana tekee mieli huutaa, että mene jo asiaan. Ilman tunnistettavaa tyyliään teos ei kuitenkaan olisi mitään. Hitaassa kuvailevassa tyylissä on koko sen voiman salaisuus, muutoin se olisi vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta, kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti sanottiin.

Rimminen tuntuu itse elävän kuten kirjoittaa. Eräässä haastattelussa hän totesi, että hän saattaa käyttää illasta parikin tuntia sen pohtimiseen keittääkkö kahvia vai ei, ja minkälaisia vaikutuksia päätöksellä suuntaan tai toiseen saattaisi olla. Kuulostaa varsin verkkaiselle tavalle elää, mutta riippuu vähän keneen vertaa. Volter Kilpi kuvaa Alastalon Salissa klassikossaan kuuden tunnin tapahtumia reilun 800 sivun verran (jaksoin järkälemäistä klassikkoa aikanaan muistaakseni noin kolmisenkymmentä sivua). Voi vain arvuutella montako tuntia Kilpi olisi käyttänyt illasta kahvinkeittoprosessin käynnistämisen ja sen mahdollisten vaikutusten arviointiin. Nenäpäivässä sentään eletään Irman mukana useita kokonaisia päiviä, joten Kilpeen verrattuna Rimmistä voi pitää varsin nopeatempoisena ja viihdyttävänä kirjailijana.

Tyylin lisäksi Nenäpäivässä ihastuttaa sen myönteinen ja ihmisuskoinen pohjavire. Itse olen tänä vuonna viettänyt paljon aikaa Flaubertin, Houellebeqc’n, Linkolan ja Melenderin kaltaisten pessimistien parissa, joten oli erittäin piristävää lukea vaihteeksi jotain, jossa inhoa ihmisyyden kurjimpia puolia kohtaan ei oksenneta täysimääräisenä lukijan niskaan. Kirjan viimeiset sivut ovat niin koskettavaa hetken kauneuden ja pienten unelmien kuvausta, että tippa meinaa tulla uudelleen linssiin viimeisiä rivejä kerratessa:

”Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä oli liu’utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.

Ihan mahdolliselta se tuntui.”

Valistumattomuus edustuksellisen demokratian haasteena

Yksi yleisimpiä hokemia demokratiasta on Winston Churchillin kommentti, jonka mukaan demokratia on huonoin kaikista valtiomuodoista, ellei huomioon oteta kaikkia muita sitä ennen kokeiltuja. Tässä toteamuksessa on varmasti totuuden siemen, mutta minulle rakkaampi on seuraava hieman tuntemattomampi Churchillin toteamus: "Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa." Tämä sarkastinen kommentti kiteyttää hienosti yhden demokratian ikuisuusongelmista: peruskansalaisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden. Demokratiassa valta kuuluu kansalaisille. Kaikilla on äänioikeus ja äänioikeuteen riittää pelkkä kansalaisuus ja riittävä ikä. Yhteiskunnallisten asioiden tai politiikan perusperiaatteiden tuntemusta ei vaadita. Kun kansa puhuu, pulinat on jätettävä pois, oli lopputulos sitten kuinka typerryttävä tahansa.

Kansan nimissä puhuminen yleistä populistisille liikkeille. Suomessa SMP:n Veikko Vennamo oli yksi ensimmäisiä kansan puolelle asettujia ja viime aikoina Timo Soini on tullut tunnetuksi ”Kyllä kansa tietää” –lausunnoillaan. Tutkimusten ja kyselyiden mukaan on kuitenkin selvää, että kansa on itse asiassa melko lailla tietämätöntä. Tommi Uschanovin tuoreen Suuri Kaalihuijaus –kirjan mukaan noin 13 prosenttia äänestäjistä on aivan pihalla ihan perusasioistakin. Perusasioilla hän viittaa esimerkiksi eri puolueiden tunnistamiseen tai pääministerin nimen tunnistamiseen. Yhteiskunnallinen tietämättömyys ei ole siis enää amerikkalaisten yksinoikeus, vaan pikemminkin vallitsevaa todellisuutta myös Suomessa. Tietämättömät ratkaisevat vaalit nykyisin myös Suomessa ja juuri tietämättömyys on otollista maaperää populististen liikkeiden nousulle.

Väitän, että valistumaton kansa ei tiedä edes omaa parastaan. Suurin osa suomalaisista rakastaa Suomen (suhteellisen) puhdasta luontoa, mutta silti äänestävät puolueita, jotka vannovat talouskasvun nimiin, joka ei käytännössä ole mahdollista ilman luonnon resurssien laajempaa ja tehokkaampaa hyödyntämistä. On hulluutta kuvitella, että talouskasvu voisi jatkua ikuisesti. Luonnon asettamat rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Toiseksi suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan ja sen turvaamia palveluita, mutta silti äänestävät puolueita, jotka ovat jo vuosien ajan ajaneet uusliberaaleja uudistuksia julkiselle sektorille. Kansa ei ymmärrä, ettei julkisia palveluja voi säilyttää leikkaamalla julkisia palveluja. Kolmanneksi, jos kansalta kysyttäisiin, ovatko he tyytyväisiä siihen, että tuloerot ovat viime vuosien aikana kasvaneet Suomessa nopeammin kuin yhdessäkään toisessa OECD maassa, uskoisin, että vastaus olisi ei. Silti Suomen kansa kaikessa tietävyydessään äänestää valtaa puolueita, jotka sallivat tämän tapahtua.

Enemmistön tietämättömyys, välinpitämättömyys ja apatia ovatkin edustuksellisen järjestelmämme suurimmat haasteet, eivät suinkaan epäilyttävistä sisäpiirikytköksistä kiinni jääneet poliitikot. Silloin kun kansa ei ole tarpeeksi valistunutta, demokraattinen järjestelmä ei pysty reagoimaan suuriin ongelmiin, jotka ovat kansalaisten välittömän oman edun tavoittelun ulkopuolella. Toisaalta järjestelmä ei pysty vastaamaan edes enemmistön toiveisiin, joita käsittelin yllä. Ajatellaan nyt esimerkiksi luonnonsuojelupolitiikkaa. Kaikki vähänkään valistuneet ihmiset tietävät sen, että tehokas luonnonsuojelu, tai edes ympäristönsuojelu, ei voi olla mahdollista yhteiskunnassa, joka vannoo talouskasvun ja kulutuksen kasvun nimiin. Itse asiassa talouskasvu ja luonnonsuojelu ovat toisilleen vastakkaisia arvoja. Silti kerta toisensa jälkeen valtaan nousevat puolueet, jotka vannovat toteuttavansa nämä molemmat toisensa poissulkevat tavoitteet. Valistumatonta kansaa on helppo höynäyttää. Sille on myös helppo antaa katteettomia lupauksia tai yllyttää muukalaiskammoon.

Suomen edustuksellisen demokratian rappiosta kertoo omaa kieltään myös puolueiden jäsenmäärien raju lasku 1980-luvulta alkaen. Suurien puolueiden jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet suurin piirtein 30 vuodessa. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, jos ihmiset kokevat etteivät puolueet aja heidän etujaan tai heille tärkeitä asioita, tai että puolueet ovat ajautuneet yhä kauemmaksi tavallisten ihmisten ongelmista. Alhaisesta luottamuksestaan huolimatta puolueet ovat yhä edustuksellisen järjestelmämme keskiössä. Pääsääntöisesti ne asettavat ehdokkaat vaaleihin, organisoivat eduskunnan toimintaa ja muodostavat hallitukset. Toisin sanoen niiden valta säilyy suurena huolimatta siitä, että ihmiset ovat joukolla hylänneet ne. Kansalaisten huoli puolueiden ajautumisesta yhä kauemmas heidän toiveistaan onkin huutoa tuuleen niin kauan, kun vaikuttaminen näissä demokratiamme keskeisissä instituutioissa ei kiinnosta.

Yllä mainitun perusteella ei myöskään ole ihme, jos kansanvalta rupeaa näyttämään itsensä irvikuvalta. Totta kai pienellä joukolla puolueaktiiveja on suuri valta vaikuttaa näiden rappeutuneiden joukkoliikkeiden toimintaan ja sitä kautta yhteiskunnan valtarakenteisiin. Heidän mielipiteensä tulevat julki ja kuunnelluiksi, vastasivat ne sitten puolueen keskivertoäänestäjän toiveita tai ei. Tästä hyvänä osoituksena keskustan viime kesäinen puoluekokous, jossa pieni puoluekokousedustajien joukko valitsi kansalle uuden pääministerin. Rivikansalaisten valta taas rajoittuu satunnaiseen numeron sutaisuun äänestyslapulle kerran neljässä vuodessa. Tuohonkin päätökseen vaikuttavat todennäköisesti keskivertoäänestäjän kohdalla enemmän mainostoimistojen luomat mielikuvat kuin todelliset poliittiset linjaukset. Vaalien välillä puolueet voivat puuhata mitä lystäävät, tai mitä niiden aktiivit lystäävät, koska tavallista kansalaista ei jaksa kuitenkaan kiinnostaa.

Niin kauan, kun puolueet ovat edustuksellisen demokratiamme yksi tärkeimmistä osista, olisi ensi arvoisen tärkeää, että niissä toimiminen kiinnostaisi kansalaisia. Olen samaa mieltä Sirpa Pietikäisen kanssa siitä, että kansalaiset pystyvät muuttamaan puolueet näköisikseen, jos heillä on kiinnostusta osallistua niiden toimintaan. Demokratia ei voi koskaan toimia tyydyttävästi, jos kansalaiset eivät ole kiinnostuneita vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Halu vaikuttaa taas harvoin syntyy, jos on täysin tietämätön asioiden kulusta ja maailman menosta. Juuri se tekee demokratiasta haastavan järjestelmän.