Ummetus ja politiikka

Jo useiden vuosien ajan olen kärsinyt pahasta ummetuksesta, jonka syynä ovat valtionhallinnon asettamat työryhmät ja niiden loppuraportit. Yleensä ummetus alkaa paria päivää ennen loppuraportin julkistamistilaisuutta ja jatkuu akuuttina koko raportista julkisuudessa käydyn keskustelun ajan. Tämän (onneksi) suhteellisen harvinaisen, joskin kivuliaan, prosessin kestäisi vielä jotenkuten, ellei oire aktivoituisi myös muista typeryyksistä. Viime aikoina suolistoni toimintaa ovat häirinneet erityisesti semi-seniilien vuorineuvosten vieraskynäkirjoitukset.

Tänään, jälleen kerran, ummetus suorastaa räjähti vasten kasvojani avattuani Helsingin Sanomat. Normaalin näköalattomat pääkirjoitukset luettuani, silmäilin lehteä hetken puolihuolimattomasti, kunnes katseeni harhautui otsikkoon jonka tiesin aiheuttavan ongelmia: ”Valtaosan julkisista palveluista voisi ulkoistaa”. Kirjoittajana vuorineuvos X. Yritin kääntää sivua mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin, että peli oli jo menetetty. Palasin tekstiin. Luin sen läpi kaksi kertaa – huolellisesti – ja jäin odottamaan. Jo muutaman minuutin kuluttua turvotus saapui ja tunsin ulostuksen pelon leijuvan Helsingin yllä.

Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt diagnosoida tätä ongelmaa ja tänään luulen vihdoin löytäneeni vastauksen. Oireeni alkavat heti, kun aistin, että joku yrittää poistaa politiikan politiikasta. Erilaisten loppuraporttien kohdalla oireitani helpottaa tieto siitä, että yleensä näiden raporttien tekijöillä on vakaa tietämys tekstiensä poliittisuudesta. He vain eivät halua paljastaa sitä yleisölle. Vuorineuvosten kirjoitusten kohdalla tätä oireita lievittävää vaikutusta ei valitettavasti ole. He yrittävät poistaa politiikan politiikasta täysin tietämättöminä teoistaan.

Tänäänkin Helsingin Sanomissa vuorineuvos X vaati kansakuntamme kokonaisedun nimissä seuraavaan hallitusohjelmaan kohtaa, joka avaisi yksiselitteisesti kaikki hallinnonalat ulkoistamiselle. Hänen mielestään jäykät asenteet estävät tehokkaan liiketoiminnan harjoittamisen monella sektorilla:

”Julkisen vallan pitäisi luoda kilpailuympäristö, joka korostaa tehokkuutta ja laatua. Ratkaisun etsintä vaatii poliittisista paineista vapaata analyysia. Suomi voisi olla tässä edelläkävijä.”

Paras, tehokkain ja tuottavin ratkaisu on mahdollinen, vain inhottava politiikka laittaa kapuloita rattaisiin. Jarrutusta ilmenee erityisesti kahdella tasolla. Yhtäällä ovat ammattiliitot, jotka ovat nurkkakuntaisia ja vastustavat maltillisimpiakin uudistuksia. Toisaalla taas on piilevä poliittinen konsensus, kansa ja sen edustajat, jotka eivät ole kypsyneet pitämään veronmaksajien kustantamia palveluja tavanomaisena liiketoimintana.

Ironista, mutta totta, kyseiset ajatukset vieraskynään kirjoittanut vuorineuvos X on kirjoittanut kirjan demokratiasta otsikolla ”Demokratian haasteet”. Vieraskynä kirjoituksen perusteella voisi ilkeästi todeta, että hänelle suurin demokratian haaste näyttää olevan demokratia itse. Ainakin minun mielestäni hänen parjaamansa kitkat ja jarrut ovat juuri demokratiaa itseään. Siihen kuuluvat myös typeryydet ja epäjohdonmukaisuudet, mutta se nyt vain sattuu olemaan demokratian hinta. Ei demokratia voi koskaan toimia sulavasti kuin osakeyhtiö, jos voisi, se tuskin olisi enää demokratia. Sen lisäksi täytyy muistaa, että demokratian arvoa ei voi typistää vain vapaan markkinatalouden toiminnan turvaamisen välineeksi. Jos tämä todella olisi demokratian korkein arvo, Suomenkin kannattaisi vaihtaa niin sanottuun Kiinan malliin. Pääsisi hetkessä eroon jarruista ja kitkoista, eikä poliittisista paineista vapaata analyysiä estäisi mikään.

Mutta jotta tämäkin kirjoitus ei menisi liian vakavaksi, ajattelin palata vielä hetkeksi ummetukseeni. Suhteellisen luotettavan diagnoosin löytymisen jälkeen olen kovasti yrittänyt miettiä sopivaa hoitokeinoa oireeseeni. Vakavien pohdintojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että parasta palsamia haavoilleni olisi kunnon kamppailun ja vastakkainasettelujen paluu politiikkaan. Minä ja suolistoni tarvitsemme tunteiden paluuta politiikkaan. Me tarvitsemme vaihtoehtojen paluuta politiikkaan. Me emme enää halua kuulla enää ehdotuksia ”kolmannesta tiestä”, ”kansakunnan edusta” tai ”poliittisista paineista vapaasta analyysistä”. Mikään valittu linja ei koskaan ole neutraali. Politiikassa jonkun voitto on toisen tappio.

Lisäksi jo lapsikin sen tietää, että jos paineita ei päästetä ulos, tai niitä yritetään tarkoituksellisesti tukahduttaa, saattaa turvotus etsiä säädyttömiä teitä purkautuakseen. Demokratiassa tukahduttaminen saattaa johtaa paineiden purkautumiseen populismin kautta. Ihmisen kaltaisessa organismissa taas…no jätän mainitsematta.

Wikileaks ja kielletyn tiedon lumo

Wikileaks on ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista ilmiöistä. Varsinkin journalistit ovat olleet suorastaan polvillaan näiden vuotojen edessä ja nostaneet niiden arvon korkeimpaan potenssiin. Jostain syystä kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja historioitsijat ovat olleet vähemmän innostuneita. Olen kuullut monesta suusta kommentteja, että oikeastaan mitään merkittävää uutta ei ole paljastunut. Ainakaan siis sellaista, mikä millään tavalla vaikuttaisi jo olemassa olevaan tutkimustietoon kansainvälisestä politiikasta. Samaa tietoa eri aikajänteellä käyttävien ammattikuntien välillä näyttäisi siis olevan selkeä katsantokantojen ero. En aio kuitenkaan pureutua tähän kiinnostavaan aiheeseen sen syvemmin vaan pohtia Wikileaksia ja kielletyn tiedon lumovoimaa yleisemmällä tasolla.

Voidakseni lähestyä wikileaksin kaltaista ”superteemaa” tuoreesta näkökulmasta, joudun jälleen tukeutumaan rakkaaseen hyllyjumalaani Slajov Zizekiin. Ennen Zizekiä kuitenkin pari sanaa Leo Straussista ja hänen kuuluisasta käsiteparistaan: esoteerisesta ja eksoteerisesta tiedosta.

Leo Strauss oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia nimiä klassisen poliittisen filosofian saralla. Hänen opeillaan on ollut suuri vaikutus erityisesti Yhdysvaltojen neokonservatiiviseen ajatteluun ja Bushin presidenttikausi nosti hänet uudelleen valokeilaan (Irakin sodan pääarkkitehdeista ainakin Paul Wolfowitz ja Abram Shulsky olivat hänen oppilaitaan ja hänen ajatustensa kannattajia).Yksi suurimmista syistä hänen suosioonsa neokonservatiivien keskuudessa on hänen elitistinen näkemyksensä demokratiasta. Straussin mukaan asioiden todellisesta tilasta tietoisen eliitin tulee hallinnassaan turvautua niin sanottuihin ”yleviin valheisiin” ja syöttää kansalle tarinoita, jotka pitävät sen tyytyväisenä siunatussa tietämättömyydessään. Straussin mielestä filosofia (totuus) on uhka yhteiskunnalle, koska kyseenalaistamalla jumalat ja yhteiskunnan eetoksen, filosofia kaivaa maata kansalaisten uskollisuuden alta ja tuhoaa sosiaalisen elämän perustan. Silti filosofia on myös korkein ja arvokkain kaikista ihmisen pyrkimyksistä.

Ratkaisu dilemmaan on seuraava: koska rahvaat eivät kestä kuulla totuutta, on filosofien, jotka tietävät totuuden, turvauduttava ”yleviin valheisiin”, eli myytteihin ja tarinoihin, jotka pitävät yllä yhteisön koheesiota. Filosofien tehtävänä on siis pitää opetuksensa salaisena ja välittää se eteenpäin eräänlaisena ”rivien väliin” kirjoitettuna esoteerisena taitona. Esoteerisena siksi, että filosofian suuren perinteen todellinen ”salainen viesti” on aina Platonista Lockeen ollut, ettei jumalia ole, moraali on perusteeton ennakkoluulo ja on vain maanpäällinen elämä ilman sen syvempää tarkoitusta. Samalla tavalla eliitin tulisi pitää kansalaiset tietämättöminä vallan brutaalin materialistisesta logiikasta.

Puhuessaan ”ylevistä valheista” Strauss ei Zizekin mielestä tuo esille kaikkia niitä johtopäätöksiä, jotka seuraavat hänen näkemyksestään. Yhtäältä filosofit tietävät totuuden, jota rahvas ei kestä kuulla. Toisaalta taas koko totuuden ydin itsessään on käsitteellisen tiedon saavuttamattomissa, minkä vuoksi itse filosofienkin on turvauduttava myytteihin ja tarinointiin täyttääkseen tietonsa rakenteelliset aukot. Salaisuus on salaisuus myös opettajalle itselleen, koska vertaukset ja arvoitukset ovat ainoa tapa kuvata korkeinta filosofista sisältöä: ’muinaisten egyptiläisten salaisuudet olivat salaisuuksia myös muinaisille egyptiläisille eivätkä vain meille’.

Straussin ongelma on hänen omien tekstiensä status. Pitäisikö nekin tulkita esoteerisesti? Sisältyykö hänenkin julkisiin kirjoituksiinsa joku esoteerinen, tulkintaa vaativa salainen viesti? Zizekin mukaan on vain yksi johdonmukainen vastaus:

”esoteerinen opetus voi tässä olla vain itse esoteerisen ja eksoteerisen välisen erottelun riittämättömyys, nimittäin se skandaalimainen tosiasia, että ”julkisessa” opetuksessa on enemmän totuutta kuin esoteerisessa salaisuudessa, että juuri ne kirjoittajat, jotka yrittävät huijata tietämättömiä salaamalla todellisen viestinsä, ovat vuorostaan niitä, jotka tulevat itse huijatuiksi.”

Esimodernina aikana esoteerisen ja eksoteerisen välinen yksinkertainen vastakkaisuus oli pidettävissä yllä, Suomessa tosin vielä Kekkosen aikana (ainakin ulkopolitiikassa). Mutta nykyään tärkeä kysymys kuuluu: onko vielä jossain olemassa eliitti, joka selkeästi tietää, miten asiat todellisuudessa ovat?

Ongelma tuntuisi olevan se, että nykyään erottelu suurelle yleisölle tarkoitetun ”ylevän valheen” ja esoteerisen katkeran totuuden välillä tuntuu kauhistuttavan naiivilta. Itse tämä erottelu on jo osa julkista puhetta; esoteerinen ja eksoteerinen ovat koko ajan läsnä. Täten liberaalien vainoharha esimerkiksi Bushin hallintoa kontrolloivan uusstraussilaisen ideologisen ryhmän salaliitosta erehtyy. Jos siis Paul Wolfowitzin kaltaiset uuskonservatiivit paljastavat jotain, niin juuri Straussin opetukseen sisältyvän paradoksin: he tuovat julkisesti esille julkisen valheen ja salaisen totuuden välisen eron. Zizek muistuttaa Paul Wolfowitz sitaatista, jossa hän avoimesti myönsi, että sodan todellinen motiivi on öljy:

”Katsotaan asiaa yksinkertaisesti. Tärkein ero Pohjois-Korean ja Irakin välillä on se, että taloudellisesti meillä ei ollut mitään vaihtoehtoa Irakissa. Maa ui öljyssä.”

Jos kerran tiedämme jo julkisen puheen kautta sekä ylevät valheet että katkerat totuudet, miksi sitten olemme niin hanakoita uskomaan, että saattaisimme esimerkiksi Wikileaksin avulla päästä käsiksi ”oikeaan totuuteen”?

Zizekin mukaan kysymys on kielletyn tiedon positiivisesta ja perustavasta asemasta. Ensinnäkin kielletty kiehtoo. Se, että tarkkailun kohde on nähtävissä ja saavutettavissa vain kieltojen ja esteiden vääristävien linssien lävitse, synnyttää sen ympärille kiehtovaksi tekevän taianomaisen auran, kun suora näkymä kohteeseen saisi meidät pitämään sitä vain tavanomaisena ja arkipäiväisenä asiana. Halua siis ylläpitää se, mikä estää sen. Kielto itsessään kohottaa tavallisen arkipäiväisen objektin halun kohteeksi. Kuitenkaan halun kohteessa ei ole tärkeää sen sisäiset ominaisuudet vaan se rakenteellinen paikka, johon se on asettunut. Wikileaksienkään kohdalla ei ole oikeastaan tärkeää itse tiedon sisältö vaan se, että kyseessä on muuten saavuttamaton, kielletty tieto. Juuri objektin saavuttamattomuus, se, että havaintomme siitä ovat epätäydellisiä, täynnä aukkoja ja tyhjiä kohtia, saa nämä aukot täyttävän mielikuvituksen lentoon.

Mutta kielletyn tiedon paradoksaalinen asema ei tyhjene vielä tähän selitykseen. Olennaista nimittäin on myös se, että toimiakseen kunnolla, kiellon täytyy kahdentua refleksiivisesti. Itse kielto täytyy vielä kieltää, se ei saa näkyä sellaisenaan, positiivisessa muodossaan, vaan ulkoisena esteenä, joka estää meiltä pääsyn haluttuun objektiin. Kyse ei siis oikeastaan ole vuodetusta tiedosta, se on ihan tavanomaista bulkkia – sen tekee kiinnostavaksi vain transgression aura, tunkeutuminen kielletylle alueelle. Kyse on mielikuvituksen voimasta, joka ylittää tiedon todellisen olemuksen. Todellinen kielletty tieto ei siis ole täyttä tietoisuutta tiedon todellisesta luonteesta vaan juuri se tieto, että objektin todellisuudesta ei ole mitään oppimista. Sillä se mikä tekee objektista halun syyn, on se kielletty paikka, johon objekti on asettunut.

Edellä sanotun perusteella voisi siis todeta, että todennäköisesti Wikileaks ei auta meitä ymmärtämään todellisuutta yhtään nykyistä paremmin. Havaintomme todellisuudesta tulevat yhä olemaan epätäydellisiä. Se ei silti himmennä hetkeksikään kielletyn tiedon kiehtovaa ja taianomaista auraa. Kyse on mielikuvitustemme voimasta, joka haluaa löytää Da Vincin –koodin huolimatta siitä, että Graalin maljasta ei olisikaan mitään opittavaa.

Postmoderni rasismi

Muistatteko miten Hanna-Leena Hemming kommentoi Helsinki Pride – tapahtumaa vastaan tehtyjä kaasuiskuja? Jos ette, niin minäpä muistutan. Hän pohdiskeli Yleisradion haastattelussa, että voisiko iskuja pitää reaktiona yhteiskuntamme liiallista liberalisoitumista vastaan; onko menty jo liian pitkälle, hän spekuloi.

Hemmingin kommentti palasi mieleen lukiessani Slavoj Zizekin Enjoy Your Nation as Yourself! – artikkelia graduani varten. Tässä mielenkiintoisessa ”paperissa” Zizek erottelee hienosti postmodernin ja perinteisen rasismin välistä eroa. Perinteinen tai vanha rasismi oli suoraa ja raakaa. Se osoitti ”toisia” (juutalaiset, mustat, arabit, romanit, ryssät…) suoraan sormella ja sanoi, että ”te” olette laiskoja, väkivaltaisia, juonittelevia ja tuhoatte kansallisen substanssimme. Uusi rasismi taas on ”reflektoivaa”, toisen potenssin rasismia, minkä vuoksi se voi omaksua myös vastakkaisen, rasismin vastaisen taistelun muodon. Zizekin mielestä tätä uutta rasismia voi kutsua myös ”metarasismiksi”.

Otetaan esimerkki. Miten ”postmoderni” rasisti (laajennettuna: yleisesti eriarvoisen kohtelun hyväksyjä/kannattaja) reagoi Helsinki Priden väkivaltaisuuksiin?

Hän tietenkin aloittaa pitämällä iskun tekijöiden väkivaltaa vastenmielisenä ja kauhistelee sitä, mutta lisää sitten nopeasti, että nämä tapahtumat – niin valitettavia kuin ne itsessään ovatkin – täytyy nähdä oikeassa yhteydessään. Ne ovat oikeastaan vain kieroon menneitä ja vääristyneitä ilmauksia todellisesta ongelmasta, nimittäin siitä, että aikamme laissez-faire-liberalismissa yksilön elämälle merkityksen antava kokemus kuulumisesta hyvin määriteltyyn arvoyhteisöön on häviämässä. Todellisia syyllisiä ovat arvoliberalistit, jotka tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien nimissä hämmentävät luonnon määräämiä sukupuolikoodeja ja näin saavat liikkeelle yhteisön orgaaniset itsepuolustusmekanismit. Saman logiikan mukaisesti todellisia syyllisiä rasististen väkivaltaisuuksien lisääntymiseen ovat kosmopoliittiset universalistit, jotka ”monikulttuurisuuden” nimissä sekoittavat rotuja keskenään ja aiheuttavat luonnolliset vastareaktiot.

Näin rasismi tai homojen syrjiminen oikeutetaan rasismin vastaisena toimintana, pyrkimyksenä estää rotujen tai seksuaaliryhmien välisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Zizekin mukaan tämä tarjoaa paljonpuhuvan esimerkin siitä, mitä Lacan (kuuluisa ranskalainen psykoanalyytikko) tarkoittaa väittäessään, ettei metakieltä ole olemassa:

”Metarasismin ja rasismin välinen etäisyys on tyhjä, metarasismi on puhtaasti ja yksinkertaisesti vain rasismia entistäkin vaarallisempana, koska se esiintyy vastakohtanaan ja yllyttää rasistisiin toimenpiteisiin juuri rasismin vastaisen taistelun varjolla”.

Päivi Räsäsen homokommenteissa on muuten juuri tämä sama metarasismin logiikka. Tarkkaillaan siis korvat höröllä vastedes.

Taide ja politiikka

Ovatko poliitikot (edustajat) etääntyneet liikaa kansalaisista (edustettavista)?

Kyllä ovat, sanoo Pihtiputaan mummo. Poliitikot ajavat vain omia etujaan, eivätkä tiedä mitään Tavallisen suomalaisen arjesta.

Eivät ole, sanoo Frank Ankersmit, Groningenin yliopiston historian teorian professori klassikkoteoksessaan Political Philosophy Beyond Fact and Value. Hänen mielestään edustajat ovat liukuneet liian lähelle edustettaviaan ja pyrkivät miellyttämään näitä liikaa. Miten niin?

Ankersmitin epäortodoksinen väite lähtee liikkeelle edustamisen (ja esittämisen) kahdesta traditiosta: mimeettisestä ja esteettisestä representaatiosta. Mimeettinen representaatio tarkoittaa suurin piirtein sitä, että on olemassa yksiselitteinen Todellisuus, jonka mahdollisimman tarkasta ja oikeasta esittämisestä edustamisessa ja esittämisessä on kysymys. Edustajan tulee Todellisuuden kuvaajana esittää Todellisuus sellaisena kuin se oikeasti on ja pyrkiä olemaan mahdollisimman identtinen edustettavan kanssa. Tähän perinteeseen sopii myös ajatus siitä, että eduskunnan tulisi olla peilikuva kansasta.

Esteettisen representaation näkökulmasta taas todellisuutta ei voida tavoittaa. Politiikassa, kuten myös taiteissa, on kyse enemmän todellisuuden luomisesta, kuin sen pikkutarkasta kopioinnista. Esittämisestä, representaatiosta, riippumatonta tulkintaa poliittisesta todellisuudesta ei ole. Käsitys poliittisesta todellisuudesta syntyy vasta re-presentoinnin, esittämisen kautta. Näin ollen poliittinen representaatio ei voi jäljitellä mahdollisimman tarkasti jo jotakin olemassa olevaa, koska sen tuloksena maailmaan syntyy jotakin, jota ei olisi ilman sitä lainkaan olemassa. Tästä taas johtuen edustamisessa tulisi pyrkiä todellisuuden kopioinnin sijaan todellisuuden luomiseen, uusien perspektiivien synnyttämiseen, uusiin luoviin tulkintoihin maailmasta.

No entäs vastaus kysymykseen?

Ankersmitin mukaan puolueiden ja poliitikkojen ajautuminen liian lähelle kansaa ilmenee ennen kaikkea siten, että puolueet ja poliitikot eivät uskalla tehdä omia rohkeita linjanvetojaan, vaan nostavat esille teemoja, jotka kulloinkin sattuvat kansalaisia kiinnostamaan (ja kansahan tunnetusti kiinnostaa yksi asia tänään ja toinen huomenna). Puolueet ja poliitikot eivät itse uskalla ottaa vastuuta, vaan yrittävät varmistaa gallupien ja kansalaiskyselyiden avulla sen, että varmasti kansaa eniten kiinnostavat kysymykset ovat asialistalla. Tavoitteena on tietysti pyrkimys varmistaa mahdollisimman suuri äänisaalis seuraavissa vaaleissa, mutta sivutuotteena on politiikan näivettyminen ja demokratian supistuminen reaktiiviseksi ”gallup-demokratiaksi”.

Ratkaisuksi Ankersmit tarjoaa esteettistä representaatiota. Puolueiden ja kansanedustajien tulisi luopua gallupeihin tuijottamisesta (so. mimeettisesta representaatiosta) ja tarjota kansalaisille uusia tulkintoja arvioitavaksi. Edustajien ei tulisi olla peloissaan siitä, että heidän ja edustettavien välille syntyy esteettinen juopa, tulkintaero, sillä ilman juopaa kansalaiset samaistuisivat johtajiinsa, jonka seuraukset voivat olla kohtalokkaita demokratialle. On sitä paitsi luontevaa, että edustajat ja edustajat katsovat maailmaa eri perspektiiveistä, sillä he elävät ainakin osittain erilaisissa maailmoissa. Machiavellin sanoin:

”Onhan niin, että tutkiessaan vuorien ja muiden ylevien seutujen piirteitä maisemamaalarit laskeutuvat alas tasangoille, kun taas tutkiakseen tasankoa he asettuvat korkealle vuorelle. Samoin täytyy olla ruhtinas tunteakseen hyvin kansan luonteen ja kansanmies tunteakseen ruhtinaat.”

Niin luonnollinen ja välttämätön kuin edustajan ja edustettavan välinen näkökulmien ero onkin, sen ei tarvitse merkitä ratkaisematonta ristiriitaa. Eron hyväksyttävyys edellyttää deliberaatiota, rakentavia keskusteluja kaikilla demokratian tasoilla.

Yhteenvetona voisi siis todeta, että poliittista todellisuutta ei ole löydettävissä mistään, vaan se tehdään poliittisen edustamisen prosesseissa. Tämän takia politiikka tulisi nähdä kamppailuna siitä, mistä näkökulmasta asioita olisi syytä tarkastella. Vallan saisi se, jonka esitys todellisuudesta vaikuttaa katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta. Toisin sanoen se, kenen tulkinta maailmasta on kaunein, kiehtovin ja mielenkiintoisin.

Taiteilija Elina Merenmies uskalsi vapautua realismin pakkopaidasta (mimeettisestä representaatiosta) maalatessaan täysin uudenlaisen muotokuvan apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisesta. Olisiko poliitikoilla kanttia vastaavanlaisiin irtiottoihin?

Filosofian arvo

Suomi on luonnontieteiden ja käytännön järjen maa, todellinen insinöörien paratiisi. Täällä ratkotaan ongelmia, tehdään innovaatioita ja ollaan tehokkaita. Täällä pyritään välttämään turhaa filosofointia ja pohdintaa. Se on kaikki pois kilpailukyvystä, ellei se sitten satu jonkun ihmeellisen sivuvaikutuksen kautta lisäämään talouskasvua. Silloin se on luonnollisesti sallittavaa, jopa suotavaa.

Monen suomalaisen käytännön ihmisen mielestä filosofia ei ole paljon muuta kuin viatonta mutta hyödytöntä ilveilyä, turhantarkkoja erotteluja ja väittelyitä turhanpäiväisistä kysymyksistä. Onko filosofialla siis mitään arvoa?

Kysymys on niin suuri, että jouduin väkisinkin kilauttamaan kaverille. Onneksi kaveri (filosofi Bertrand Russell) oli kotona ja vastasi puhelimeen:

B: Russeleilla, Bertrand puhelimessa. (lankapuhelin, luonnollisesti)
H: Hei Bertrand, Hannu täällä. Mitä kuuluu?
B: Hei Hannu, kiva kuulla sinusta. Minulle kuuluu hyvää, entäs itsellesi?
H: Hyvää, hyvää. Vaikka maailma nyt on mikä on, sinä tiedät.
B: Heh, tiedän.
H: Kuule, olen joutunut vaikean probleeman eteen ja tarvitsisin apuasi. Minun pitäisi kertoa jotain filosofian arvosta suomalaisille käytännön ihmisille. Muistathan, täällä on paljon insinöörejä.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), vanha velikulta. Muistan kyllä sinun maininneen asiasta. Te nuoret kansat olette niin hellyttävän tosikkomaisia ja käytännöllisiä. Se johtuu varmaan lyhyestä historiasta ja näyttämisen tarpeesta, kun asema on koko ajan uhattuna…
H: No voitko auttaa (jaaritteluun tuskastuen)?
B: Pahoitteluni. Tiedäthän sinä meidät vanhan filosofit… Totta kai voin auttaa, tai ainakin yrittää. Olen joskus kirjoittanut esseen nimeltä Filosofian arvo, muistaakseni vuonna 1912, jossa yritin kertoa filosofian merkityksestä yleistajuisesti. Jotkut teesit voivat olla vanhentuneita, mutta perusväitteiden uskon edelleen pitävän paikkansa. Haluatko, että lähetän sen sinulle telegrafina?
H: Voi kiitos, se olisi mahtavaa! Mutta mikäli mahdollista, ottaisin sen ennemmin tavallisena postina. Olen niin vanhakantainen tekniikan suhteen.
B: Hahahaa (nauraa partaansa joulupukkimaisesti), olisihan se pitänyt arvata. Ei ongelmaa. Laitan sen sinulle tulemaan postitse.
H: Kiitos, ja terveyttä veliseni!
B: Rauhaa ja rakkautta!

Bertrand piti lupauksensa tapansa mukaisesti ja jo muutaman kuukauden kuluttua isokokoinen kirje saapui posteljoonin tuomana. Kirje piti sisällään Bertrandin vuonna 1912 (Bertrand muisti vuoden täsmälleen oikein) julkaiseman Filosofian ongelmat (The Problems of Philosophy) – teoksen, jonka viimeinen luku on otsikoitu nimellä ”Filosofian arvo”. Tekijänoikeus syistä en voi kopioida koko tekstiä tähän sanasta sanaan, vaan joudun tyytymään referointiin. Yritän kuitenkin pysyä mahdollisimman totuudellisena alkuperäisen kirjoituksen ajatuksille.

Kirjeessään, jonka Bertrand lähetti minulle kirjansa mukana, hän muistutti, että ennen varsinaista aiheeseen syventymistä, on tärkeää vapautua niin kutsuttujen käytännön ihmisten ennakkoluuloista. Käytännön ihmisellä hän kirjoitti tarkoittavansa henkilöitä, jotka tunnustavat vain materiaaliset tarpeet. He käsittävät sen, että ihmiselle on tärkeää saada vatsa täyteen ruokaa, mutta unohtavat, että on välttämätöntä varata ravintoa myös sielulle. Käytännön ihminen ei ymmärrä, että vaikka kaikkien vatsat olisi ruokittu, jäisi vielä paljon työtä arvokkaan yhteiskunnan aikaansaamiseksi. Tästä syystä henkiset arvot ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin aineelliset arvot. Filosofian merkitys taas voidaan löytää ainoastaan henkisistä arvoista, joten sen merkitystä on turha yrittää selittää ihmisille, jotka eivät niistä piittaa. Tämän tärkeän huomion myötä alla olevilla perusteluilla puhutaan vain henkisten arvojen kannattajille.

Mikä siis on filosofian arvo? Miksi sitä on syytä harjoittaa? Esipuheessa Bertrand rinnastaa luonnontieteet ja filosofian. Siinä missä luonnontiede on keksintöjensä ansiosta hyödyllinen lukemattomille ihmisille, jotka ovat siitä täysin tietämättömiä, ei filosofian tutkimisesta ole lainkaan arvoa muille kuin sen tutkijoille. Hyödyllisyys ei ole ominaista filosofialle, vaan sen vaikutus on parhaimmillaankin epäsuoraa, sen harrastajien elämäntavan kautta vaikuttavaa. Siksi filosofian vaikutusta on etsittävä näistä vaikutuksista, jos sitä ylipäätään jostakin etsitään.

Tieteenlajina filosofialla on siis tietty erikoisluonteesta. Tämän vuoksi vääräleukojen on helppo leimata filosofinen tutkimus merkityksettömäksi, sillä vaikka filosofia tähtää tietoon kaiken muun tutkimuksen tapaan, se ei koskaan saavuta niin positiivisia tuloksia kuin luonnontieteiden kaltaiset erikoistieteet. Tämä johtuu siitä, että aina kun täsmällinen tieto tulee mahdolliseksi, se muuttuu erikoistieteeksi ja lakkaa olemasta filosofiaa. Loppujen lopuksi filosofian piiriin jäävät vain ne kysymykset, joihin ei voida antaa täsmällisiä vastauksia. Näiden kysymysten joukossa ovat kuitenkin kaikki ne kysymykset, joilla on kaikista syvin merkitys henkisen elämämme kehitykselle. Bertrand antaa pari esimerkkiä: Onko maailmankaikkeudessa suunnitelmallista tarkoitusperää, vai onko se vain atomien satunnainen yhteenliittymä? Onko tietoisuus maailmankaikkeuden pysyvä osa, joka sallii meidän toivoa viisauden rajatonta kasvua, vai onko se ohimenevä sattuma yhdellä pienellä planeetalla, jolla elämän täytyy lopuksi käydä mahdottomaksi? Tällaisia kysymyksiä filosofia pohtii, mutta se pysty antamaan niihin täsmällisiä vastauksia. Sen tarkoituksena on vain saattaa meidät huomaamaan niiden tärkeys ja pitää yllä spekulatiivista mielenkiintoa maailmaa kohtaan.

Bertrandin mukaan juuri täsmällisten vastausten puutteesta johtuva epävarmuus on yksi filosofian arvoista. Epävarmuus on mahdollisuus nähdä toisin, ajatella luovasti. Ihminen, jolla ei ole tuntumaa filosofiaan, saattaa kulkea läpi elämänsä vangittuna ennakkoluuloihin, jotka ovat kehittyneet ilman harkitsevan järjen myötävaikutusta. Hän on aikakautensa tai kansansa tavanomaisten uskomusten ja vakaumusten talutusnuorassa. Sellaiselle ihmiselle maailma käy helposti äärelliseksi, itsestään selväksi, jossa uudet oudot mahdollisuudet saavat osakseen halveksuvan hylkäämisen. Filosofia sen sijaan voi herättää epäilemään ja vapauttaa tottumuksen tyranniasta tuomalla jokapäiväisimmätkin asiat esiin uudessa valossa. Näin se lisää käsitystämme siitä, miten asiat voisivat olla tai mikä on mahdollista, ja vähentää dogmaattista varmuutta, joka sulkee mielen spekulaatiolta.

Epävarmuuden ja odottamattomien mahdollisuuksien esiintuonnin lisäksi, filosofia saa arvonsa, Bertrandin mielestä jopa pääarvonsa, niiden kohteiden suuruudesta, joita se tutkii, koska niiden mietiskeleminen vapauttaa ahtaista ja henkilökohtaisista tarkoitusperistä. Vaistojen varassa elävän ihmisen elämä on suljettu hänen yksityisten intressiensä piiriin. Tuohon piiriin voi mahtua perhe ja ystävät, mutta ulkomaailma jää vaille huomiota. Sellaisessa elämässä on Bertrandin mielestä jotain kuumeista ja rajoittunutta, kun taas filosofinen elämä on tyyntä ja vakaata:

”Jollemme voi laajentaa kiinnostustamme käsittämään koko ulkomaailmaa, jäämme saarrettuun linnoitukseen kuin linnanväki, joka tietää, että vihollinen estää paon ja että viimein on väistämättä antauduttava. Sellaisessa elämässä ei ole rauhaa, vaan jatkuva taistelu hellittämättömän halun ja voimattoman tahdon kesken. Jotta elämämme tulisi suureksi ja vapaaksi, meidän täytyy tavalla tai toisella välttää tämä vankila ja taistelu.”

Yksi tapa paeta tuosta vankilasta on filosofinen mietiskely. Filosofinen mietiskely ei jaa universumia vihamielisiin leireihin - hyvään ja pahaan, ystäviin ja vihollisiin – vaan tarkastelee kokonaisuutta puolueettomasti. Se saa tyydytyksen jokaisesta ei-itsemme laajennuksesta, kaikesta, mikä suurentaa mietiskelyn kohteita ja samalla mietiskelyn suorittajaa. Filosofisessa mietiskelyssä pyritään laajempaan katsantokantaan, eroon henkilökohtaisesta, tottumuksesta, oman edun tavoittelusta tai halusta. Mestarin sanoin:

”Vapaa intellekti tahtoo nähdä, kuten Jumala voisi nähdä, vailla aikaa ja paikkaa, vailla toiveita ja pelkoja, vailla tavanomaisten käsitysten ja perinteellisten ennakkoluulojen kahleita, tyynenä, intohimottomana, yksinomaan tiedon halusta.”

Filosofisen mietiskelyn vapauteen ja puolueettomuuteen tottunut ihminen haluaa ylläpitää samaa vapautta ja puolueettomuutta myös tekojen maailmassa. Hän ei halua alistua tyranniuteen tai sortua itse keinotteluun, manipulointiin tai muuhun oman edun tavoitteluun. Hän tähtää oikeamielisyyteen, kauneuteen ja totuuteen. Hän pyrkii saavuttamaan yhteyden maailmankaikkeuden kanssa, joka on sen korkein hyvä:

”Puolueettomuus, joka kontemplaatiossa on puhdasta pyrkimystä totuuteen, on juuri sama mielen kvaliteetti, joka toiminnassa on oikeamielisyyttä ja tunteissa sitä universaalista rakkautta, jota voidaan jakaa kaikille eikä vain niille, jotka katsotaan hyödyllisiksi tai ihailtaviksi. Näin kontemplaatio ei ainoastaan laajenna ajatuksiemme kohteita, vaan myös tekojemme ja tunteidemme kohteita: se tekee meidät maailmankaikkeuden kansalaisiksi eikä ainoastaan jonkin muurein ympäröidyn kaupungin kansalaisiksi, joka on sodassa kaikkien muiden kanssa. Tässä maailmankaikkeuden kansalaisuudessa on ihmisen todellinen vapaus ja hänen vapautuksensa ahtaiden toiveiden ja pelon orjuudesta.”

Useita kuukausia, ehkä yli vuosi sen jälkeen kun olin saanut kirjoitukseni valmiiksi, Bertrand soitti minulle ja tiedusteli, olinko pitänyt hänen kirjoituksestaan. Hän halusi tietää, olivatko hänen argumenttinsa purreet kriittiseen suomalaisyleisöön. Olivatko ne saaneet suomalaiset uskomaan filosofian arvoon? Yritin ensin sivuuttaa kysymyksen vitsillä ja vastasin vain: ”No tiedäthän sinä hyvä Bertrand, meillä on täällä suomessa paljon insinöörejä…” Tuhina ja tyytyväinen hykertely täytti linjan. Vitsi toimi jälleen! Sen jälkeen olisi pitänyt edetä varsinaiseen asiaan, mutta en oikein tiennyt mitä vastata. En halunnut pahoittaa hänen mieltään, joten vastasin jotain ympäripyöreää kiinnostuneesta vastaanotosta ja hyvästä palautteesta. Uskon, että hän haistoi kiertelyni. Totuus on kuitenkin se, että jotain jäi puuttumaan: hyöty, innovaatiot, mitattavat tulokset, merkitys kilpailukyvylle… Hänen luulisi tietävän paremmin.

Yhdessä ja mukavia toisillemme

Oikeuttaako hyvä tarkoitus huonon huumorin? Kysymys on tullut useasti mieleen katsoessa Ylen Nenäpäivän gaalailtoja, joissa Ylen ”tähtijuontajat” teeskentelevät spontaania iloista energiaa ja auttamisen intoa, ja vastavuoroisesti yleisö sekä kotisohvilla että paikan päällä teeskentelee nauttivansa älyään aliarvioivasta viihteestä. Tämä two-level-game on jo lähtökohtaisesti arvelluttavaa, mutta jotenkin typeriltä näyttäviä ihmisiä punaisissa nenissään jaksaa toljottaa, koska rahaa kuitenkin ropisee hyvään tarkoitukseen.

Oikeuttaako rakkauden ylijäämä tekaistujen taloustutkimusten varjolla tehdyt kotikäynnit? Tämä kysymys taas tuli mieleen lukiessa Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jossa Ylen Nenäpäivästä poiketen ei ole mitään väkisin hauskaa tai teeskenneltyä. Ylen Nenäpäivään Rimmisen Nenäpäivä viittaa vain Irman, tarinan päähenkilön, onnettomuudessa turvonneen punaisen nenän ja hänen auttamisen tarpeensa kautta. Irman turvonnut punainen nenä on hänen rakkauden ylijäämänsä symboli, joka tarinassa johdattaa hänen tietään kohti kansakunnan olohuoneita.

Auttamisen tarve ja itsensä hyödylliseksi kokemisen tarve ovat varmasti yleismaailmallisia ihmisyyden piirteitä. Joissakin ihmisissä nämä piirteet ovat voimakkaammin esillä kuin toisissa. Nenäpäivän Irmassa nämä piirteet ovat suorastaan hallitsevia. Irma haluaa kohdata ja auttaa ihmisiä niin kovasti, että hän lähtee pimputtelemaan ventovieraiden ovikelloja sekä kotikulmillaan Hakaniemessä että Keravalla. Totta kai Irmalla on myös oma lehmä ojassa. Hän on työtön ja yksinäinen ja siten kipeästi ihmiskontaktien tarpeessa, mutta koska ihmisten ovikelloja ei voi noin vain mennä pimputtelemaan, keksii Irma itselleen peitetarinan Taloustutkimuksen kyselytutkijana.

Tässä on tiivistetysti Nenäpäivän herkullinen lähtökohta. En referoi kirjan juonta sen pidemmälle, vaan käyn suoraa käsiksi itse analyysiin. Mielestäni Nenäpäivä on hieno kuvaus atomisoituneista ihmiskohtaloista modernissa kaupunkiympäristössä, jossa muut kuin taloudelliseen vaihtoon perustuvat kontaktit ihmisten välillä supistuvat tai siirtyvät virtuaalimaailmaan. Sen ytimessä ovat kysymykset: kuinka löytää ystävä? Mitä on ihmisyys? Kuinka saada apua ja olla avuksi?

Hohhoijjaa! Tekoviisasta ylianalysointia? Kyllä. Siispä itse asiaan.

Nenäpäivä on loistava romaani ennen kaikkea tyylinsä takia. Rimmisen kirjoitustyyliä on toki kehuttu jo hänen aiempien kirjojensa yhteydessä, mutta mielestäni Nenäpäivässä palaset loksahtelevat kohdilleen vielä aiempaakin osuvammin. Seuraava pieni lainaus osoittaa sen, kuinka tarkasti, luovasti ja hauskasti Rimminen ympäristöään kuvaa:

”Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli.”

Rimmisen kirjoitustyyliä on verrattu Volter Kilven ja Gustave Flaubertin kaltaisiin mestareihin. Vertaus on kieltämättä osuva, sillä samankaltaisesta hitauden kulttuurista ja pikkutarkasta arkisten tilanteiden kuvailusta Rimmisenkin taide kumpuaa. Välillä kuvaus on niin hidasta ja yksityiskohtiin menevää, että lukijana tekee mieli huutaa, että mene jo asiaan. Ilman tunnistettavaa tyyliään teos ei kuitenkaan olisi mitään. Hitaassa kuvailevassa tyylissä on koko sen voiman salaisuus, muutoin se olisi vain kappale tyhjänpäiväistä elämää ilman sen kummempaa aihetta, kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti sanottiin.

Rimminen tuntuu itse elävän kuten kirjoittaa. Eräässä haastattelussa hän totesi, että hän saattaa käyttää illasta parikin tuntia sen pohtimiseen keittääkkö kahvia vai ei, ja minkälaisia vaikutuksia päätöksellä suuntaan tai toiseen saattaisi olla. Kuulostaa varsin verkkaiselle tavalle elää, mutta riippuu vähän keneen vertaa. Volter Kilpi kuvaa Alastalon Salissa klassikossaan kuuden tunnin tapahtumia reilun 800 sivun verran (jaksoin järkälemäistä klassikkoa aikanaan muistaakseni noin kolmisenkymmentä sivua). Voi vain arvuutella montako tuntia Kilpi olisi käyttänyt illasta kahvinkeittoprosessin käynnistämisen ja sen mahdollisten vaikutusten arviointiin. Nenäpäivässä sentään eletään Irman mukana useita kokonaisia päiviä, joten Kilpeen verrattuna Rimmistä voi pitää varsin nopeatempoisena ja viihdyttävänä kirjailijana.

Tyylin lisäksi Nenäpäivässä ihastuttaa sen myönteinen ja ihmisuskoinen pohjavire. Itse olen tänä vuonna viettänyt paljon aikaa Flaubertin, Houellebeqc’n, Linkolan ja Melenderin kaltaisten pessimistien parissa, joten oli erittäin piristävää lukea vaihteeksi jotain, jossa inhoa ihmisyyden kurjimpia puolia kohtaan ei oksenneta täysimääräisenä lukijan niskaan. Kirjan viimeiset sivut ovat niin koskettavaa hetken kauneuden ja pienten unelmien kuvausta, että tippa meinaa tulla uudelleen linssiin viimeisiä rivejä kerratessa:

”Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä oli liu’utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.

Ihan mahdolliselta se tuntui.”

Valistumattomuus edustuksellisen demokratian haasteena

Yksi yleisimpiä hokemia demokratiasta on Winston Churchillin kommentti, jonka mukaan demokratia on huonoin kaikista valtiomuodoista, ellei huomioon oteta kaikkia muita sitä ennen kokeiltuja. Tässä toteamuksessa on varmasti totuuden siemen, mutta minulle rakkaampi on seuraava hieman tuntemattomampi Churchillin toteamus: "Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa." Tämä sarkastinen kommentti kiteyttää hienosti yhden demokratian ikuisuusongelmista: peruskansalaisten yhteiskunnallisen tietämättömyyden. Demokratiassa valta kuuluu kansalaisille. Kaikilla on äänioikeus ja äänioikeuteen riittää pelkkä kansalaisuus ja riittävä ikä. Yhteiskunnallisten asioiden tai politiikan perusperiaatteiden tuntemusta ei vaadita. Kun kansa puhuu, pulinat on jätettävä pois, oli lopputulos sitten kuinka typerryttävä tahansa.

Kansan nimissä puhuminen yleistä populistisille liikkeille. Suomessa SMP:n Veikko Vennamo oli yksi ensimmäisiä kansan puolelle asettujia ja viime aikoina Timo Soini on tullut tunnetuksi ”Kyllä kansa tietää” –lausunnoillaan. Tutkimusten ja kyselyiden mukaan on kuitenkin selvää, että kansa on itse asiassa melko lailla tietämätöntä. Tommi Uschanovin tuoreen Suuri Kaalihuijaus –kirjan mukaan noin 13 prosenttia äänestäjistä on aivan pihalla ihan perusasioistakin. Perusasioilla hän viittaa esimerkiksi eri puolueiden tunnistamiseen tai pääministerin nimen tunnistamiseen. Yhteiskunnallinen tietämättömyys ei ole siis enää amerikkalaisten yksinoikeus, vaan pikemminkin vallitsevaa todellisuutta myös Suomessa. Tietämättömät ratkaisevat vaalit nykyisin myös Suomessa ja juuri tietämättömyys on otollista maaperää populististen liikkeiden nousulle.

Väitän, että valistumaton kansa ei tiedä edes omaa parastaan. Suurin osa suomalaisista rakastaa Suomen (suhteellisen) puhdasta luontoa, mutta silti äänestävät puolueita, jotka vannovat talouskasvun nimiin, joka ei käytännössä ole mahdollista ilman luonnon resurssien laajempaa ja tehokkaampaa hyödyntämistä. On hulluutta kuvitella, että talouskasvu voisi jatkua ikuisesti. Luonnon asettamat rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Toiseksi suomalaiset rakastavat hyvinvointivaltiotaan ja sen turvaamia palveluita, mutta silti äänestävät puolueita, jotka ovat jo vuosien ajan ajaneet uusliberaaleja uudistuksia julkiselle sektorille. Kansa ei ymmärrä, ettei julkisia palveluja voi säilyttää leikkaamalla julkisia palveluja. Kolmanneksi, jos kansalta kysyttäisiin, ovatko he tyytyväisiä siihen, että tuloerot ovat viime vuosien aikana kasvaneet Suomessa nopeammin kuin yhdessäkään toisessa OECD maassa, uskoisin, että vastaus olisi ei. Silti Suomen kansa kaikessa tietävyydessään äänestää valtaa puolueita, jotka sallivat tämän tapahtua.

Enemmistön tietämättömyys, välinpitämättömyys ja apatia ovatkin edustuksellisen järjestelmämme suurimmat haasteet, eivät suinkaan epäilyttävistä sisäpiirikytköksistä kiinni jääneet poliitikot. Silloin kun kansa ei ole tarpeeksi valistunutta, demokraattinen järjestelmä ei pysty reagoimaan suuriin ongelmiin, jotka ovat kansalaisten välittömän oman edun tavoittelun ulkopuolella. Toisaalta järjestelmä ei pysty vastaamaan edes enemmistön toiveisiin, joita käsittelin yllä. Ajatellaan nyt esimerkiksi luonnonsuojelupolitiikkaa. Kaikki vähänkään valistuneet ihmiset tietävät sen, että tehokas luonnonsuojelu, tai edes ympäristönsuojelu, ei voi olla mahdollista yhteiskunnassa, joka vannoo talouskasvun ja kulutuksen kasvun nimiin. Itse asiassa talouskasvu ja luonnonsuojelu ovat toisilleen vastakkaisia arvoja. Silti kerta toisensa jälkeen valtaan nousevat puolueet, jotka vannovat toteuttavansa nämä molemmat toisensa poissulkevat tavoitteet. Valistumatonta kansaa on helppo höynäyttää. Sille on myös helppo antaa katteettomia lupauksia tai yllyttää muukalaiskammoon.

Suomen edustuksellisen demokratian rappiosta kertoo omaa kieltään myös puolueiden jäsenmäärien raju lasku 1980-luvulta alkaen. Suurien puolueiden jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet suurin piirtein 30 vuodessa. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, jos ihmiset kokevat etteivät puolueet aja heidän etujaan tai heille tärkeitä asioita, tai että puolueet ovat ajautuneet yhä kauemmaksi tavallisten ihmisten ongelmista. Alhaisesta luottamuksestaan huolimatta puolueet ovat yhä edustuksellisen järjestelmämme keskiössä. Pääsääntöisesti ne asettavat ehdokkaat vaaleihin, organisoivat eduskunnan toimintaa ja muodostavat hallitukset. Toisin sanoen niiden valta säilyy suurena huolimatta siitä, että ihmiset ovat joukolla hylänneet ne. Kansalaisten huoli puolueiden ajautumisesta yhä kauemmas heidän toiveistaan onkin huutoa tuuleen niin kauan, kun vaikuttaminen näissä demokratiamme keskeisissä instituutioissa ei kiinnosta.

Yllä mainitun perusteella ei myöskään ole ihme, jos kansanvalta rupeaa näyttämään itsensä irvikuvalta. Totta kai pienellä joukolla puolueaktiiveja on suuri valta vaikuttaa näiden rappeutuneiden joukkoliikkeiden toimintaan ja sitä kautta yhteiskunnan valtarakenteisiin. Heidän mielipiteensä tulevat julki ja kuunnelluiksi, vastasivat ne sitten puolueen keskivertoäänestäjän toiveita tai ei. Tästä hyvänä osoituksena keskustan viime kesäinen puoluekokous, jossa pieni puoluekokousedustajien joukko valitsi kansalle uuden pääministerin. Rivikansalaisten valta taas rajoittuu satunnaiseen numeron sutaisuun äänestyslapulle kerran neljässä vuodessa. Tuohonkin päätökseen vaikuttavat todennäköisesti keskivertoäänestäjän kohdalla enemmän mainostoimistojen luomat mielikuvat kuin todelliset poliittiset linjaukset. Vaalien välillä puolueet voivat puuhata mitä lystäävät, tai mitä niiden aktiivit lystäävät, koska tavallista kansalaista ei jaksa kuitenkaan kiinnostaa.

Niin kauan, kun puolueet ovat edustuksellisen demokratiamme yksi tärkeimmistä osista, olisi ensi arvoisen tärkeää, että niissä toimiminen kiinnostaisi kansalaisia. Olen samaa mieltä Sirpa Pietikäisen kanssa siitä, että kansalaiset pystyvät muuttamaan puolueet näköisikseen, jos heillä on kiinnostusta osallistua niiden toimintaan. Demokratia ei voi koskaan toimia tyydyttävästi, jos kansalaiset eivät ole kiinnostuneita vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Halu vaikuttaa taas harvoin syntyy, jos on täysin tietämätön asioiden kulusta ja maailman menosta. Juuri se tekee demokratiasta haastavan järjestelmän.

Esseistä

Olen jo useamman vuoden ollut kiinnostunut esseistiikasta, mutta tänä vuonna olen hurahtanut esseiden maailmaan oikein huolella. Tästä on syyttäminen ja kiittäminen ennen kaikkea Antti Nyleniä ja Savukeidas kustantamoa. Savukeidas on julkaissut tänä vuonna ainakin kolme minulle erittäin tärkeää kirjaa: Antti Nylenin Halun ja epätoivon esseet, Kari Hukkilan Kerettiläisesseet ja Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten esseekokoelman. Näiden kirjojen lisäksi kyseiseltä kustantamolta on tullut ulos myös Mitä Houellebeqc tarkoittaa? esseekokoelma, jossa Suomalaiset eturivin kirjailijat analysoivat kulttikirjailija Michel Houellebeqc'n kirjallisuuden merkitystä.

Savukeidas on profiloitunut kantaaottavien esseiden julkaisijana. Nylenin ja Melenderin teosten lisäksi ainakin Timo Hännikäisen Ilman on saanut jonkin verran huomiota myös valtamedioissa. Kantaaottavuus on se tekijä, jonka takia minäkin Savukeitaan esseekokoelmista innostuin. Pidän siitä, että uskalletaan ottaa rohkeasti kantaa, kärjistää ja moralisoida. Tyylillä ja älyllä toteutettu kärjistys herättää parhaimmillaan lukijassaan vasta-argumentteja ja vihaa. Toisaalta se voi myös avata uusia näkökulmia ja innostaa ottamaan tarkemmin selvää. Juuri näin Nylenin esseet toimivat kohdallani. Hänen esseensä ovat avanneet silmäni muun muassa lihateollisuuden raadollisuudesta (onko minusta kasvissyöjäksi?) tai korkeakulttuurin ja valtavirtakulttuurin keinotekoisista rajanvedoista.

Esseen ei tietänkään tarvitse olla kärkäs tai kantaaottava, mutta usein hyvissä esseissä kirjoittajalla on joku mielipide, jonka puolesta hän argumentoi. Esimerkiksi Johannes Salmisen ja Leif Salmenin esseissä mielipide on hienovarainen moraliteetti tai opetus. Johannes Salmisen esseet ovat sanonnan "jotta voisimme ymmärtää nykyisyyttä, meidän on ymmärrettävä historiaa" ruumiillistumia. Salmisen teosten idea on opettaa, että tuntemalla historiaamme, me todella voimme ymmärtää nykyisyyttämme paremmin ja välttää toistamasta karkeimmat virheemme. Olen oppinut paljon muun muassa Euroopan islamilaisista juurista, venäläisen kulttuurin vaikutuksesta suomalaisuuteen ja uskontojen kohtaamisesta hänen esseistään. Salmisen tapa maalata kuvaa eurooppalaisuudesta reilun 2000 vuoden pensselillä, antaa perspektiiviä oman aikamme arvojen ja suuntausten kriittiseen tarkasteluun.

Vapaus konventioista on yksi esseen tunnusmerkeistä. Ne sijoittuvat jonnekin romaanikirjallisuuden ja tieteellisen tutkimuksen välimaastoon. Niissä voi puhua tosiasioista ja ottaa kantaa huolehtimatta lähdeviitteistä tai metodologisista kysymyksistä. Vapaus kehitellä ajatustaan onkin syy miksi essee on minulle kirjallisuuden lajeista rakkain (ainakin tänään). Esseisti voi ottaa ajatuksen tuolta, lainauksen jostain muualta. Hän voi yhdistellä ja valita niin kuin parhaakseen näkee, koska essee on ennen kaikkea kompositio, ajatussommitelma (Antti Nylenin sanoin). Esseen vapauteen myös kuuluu se, ettei kaiken tarvitsekaan olla hallittua tai suunniteltua. Jo kantasanansa mukaan (essayer) se on yrittämistä tai pyrkimistä johinkin suuntaan. On jopa virkistävää, jos esseistä löytyy kohtia, joissa kirjoittaja unohtaa jotain olennaista, syyllistyy kliseisiin tai paljastaa ajatteluketjunsa avuttomuuden.

Esseistiikan, niin kuin kaiken muunkin taiteen, korkein arvo on totta kai pyrkimys totuuteen ja kauneuteen. Antti Nylen on kiteyttänyt tämän ajatuksen mestarillisesti:

"Kirjoittajan, varsinkin esseistin, asiaprosaistin ja kriitikon, on oltava vääryyden korjaaja, moralisti. Rooli on tietysti naurettava, klovnin rooli, mutta muunlainen kirjoittaminen on tuulessa horjumista. Kirjoittajan pitää huojumatta puolustaa totuutta, omaa totuuttaan.

Ja tietenkin kaikki se, mikä perustuu valheeseen ja versoo valheesta, vääryys, on vääryydenkorjaajan ravintoa.

Se ei kirjallisuuden onneksi lopu tästä kauniista maailmasta, joka on Paholaisen oma."

Humoristi-moralisti

Kari Hotakainen on luennehtinut itseään humoristi-moralistiksi. Samaa kuvailua voi huoletta käyttää myös Tuomas Kyröstä. Hänen tyylissään on myös paljon hotakaismaisia piirtäitä. En aio kuitenkaan nyt eritellä näitä piirteitä, totean vaan, että Kyrön Mielensäpahoittajaa lukiessa palautuivat Hotakaisen teokset (lähinnä ihmisen osa ja juoksuhaudantie) mieleen useaan kertaa.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen Mielensäpahoittajasta jäi mieleen hotakaismaisten piirteiden lisäksi kritiikki nykyaikaa ja "edistystä" kohtaan. Mielensäpahoittaja on vanha mies, joka ei viihdy nykyajassa. Hän kaipaa vanhoja hyviä aikoja punaisine maitoineen ja pullapitkoineen. Hänelle "edistys" ja jatkuva muutos ovat kirosanoja, jotka tekevät lovia hänen selkeärajaiseen maailmankuvaansa ja aiheuttavat mielipahaa. Mielensäpahoittaja ei halua muutosta vaan kaipaa pysyvyyttä.

Mielensäpahoittaja on kaikkien tuntema ihmistyyppi, vanhanliiton self-made man. Hän rakentaa talon, korjaa auton, kolaa lumet ja hoitaa raha-asiat. Hän ei osaa tehdä ruokaa ja siivoaminenkin tuottaa vaikeuksia. Hän on ukko, joka ei pärjää ilman akkaa. Hän on mies, joka ei osaa small-talkkia, puhu tunteistaan eikä osaa teeskennellä. Hän on tietynlainen postmodernin koulutetun kaupunkilaismiehen antiteesi.

Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole vastenmielinen tyhjästä valittaja. Hän on järjen mies. Hänellä on perspektiiviä asioihin. Hän on nähnyt elämää jo niin pitkään, että osaa erottaa tärkeän tyhjänpäiväisestä. Mielensäpahoittaja ei ole muukalaiskammoinen tai nationalistinen. Hän rakastaa Suomea ja suomalaisuutta, mutta ei muistele kaiholla sotaa. Hänen Suomeensa mahtuvat myös thaimaalaiset marjanpoimijat, jos kerran marjoja riittää poimittavaksi. Mielensäpahoittaja on perus suomalainen, ei perussuomalainen.

Mielensäpahoittaja kuvaa yhden miehen kautta ansiokkaasti Suomen ja suomalaisuuden murrosta. Suomi oli vielä pitkälle 50-luvulle vahvasti maaseutuvaltainen yhteiskunta, jossa maanviljelyksestä eli eurooppalaisessa mittakaavassa huomattavan suuri väestönosa. Teollistuminen ja kaupungistuminen tapahtuivat meillä ennen näkemättömän nopeasti. Ihmiset revittiin irti vanhoista yhteisöistään kaupunkeihin opiskelemaan ja töitä tekemään. Elintavat muuttuivat sen mukana.

Muutos on jatkunut nopeana senkin jälkeen. Kylmänsodan loppuminen aukaisi Suomen portit lopullisesti länteen. Rahamarkkinoiden vapauttaminen toi Suomeen lisää pääomaa ja sijoituksia, mutta samalla se toi mukanaan epävarmuuden. Pääoma ei tunne kotimaata. Sen jälkeen Suomen eurooppalaistuminen ja globalisoituminen on edennyt jättiläisen askelin eteenpäin vuosi vuodelta. Suomi on muuttunut paljon. Se on rikastunut rikastumistaan ja siitä on tullut yhä kansainvälisempi ja dynaamisempi talous. Kommunikaatioteknologisten edistysaskelten takia syrjäinen sijaintimme ei ole enää suuri ongelma, koska sen avulla voimme olla reaaliaikaisesti yhteydessä kaikkialle maailmaan ympäri vuorokauden. Suomea voidaankin pitää jälkimodernin ajan todellisena menestystarinana. Muutos pelloilta it-aikaan onnistui talouden näkökulmasta ennen näkemättömän nopeasti ja menestyksekkäästi. Saimme siis paljon, mutta voimme myös kysyä, mitä sitten menetimme? Ainakin paljon omaleimaisuudestamme, kuuluisi helppo vastaus.

Vaikkei vanhaa aikaa tai vanhaa sekatalous-Suomea haluaisikaan takaisin, on tervejärkinen pessimistisyys edistystä kohtaan aina tervetullutta. Minua ainakin risoo se, kuinka nykyaikaamme ylistetään menneisiin aikoihin nähden vailla minkäänlaista historian tajua. Varsinkin teknologiset uutuudet tunnutaan kerta kerran jälkeen nostamaan kullatulle jalustalle, vaikkeivat ne toisikaan mitään merkittävää parannusta elämäämme. Kaikista "digitaalisista vallankumouksista" huolimatta joudumme edelleen tekemään työtä elääksemme. Itseasiassa työskentelemme enemmän ja teemme rasittavampaa työtä kuin koskaan ennen. Teknologia ei siis ole vapauttanut meitä, päinvastoin. Nykyaika ei ole sen parempi tai huonompi kuin mikään muukaan aika. Se ei silti tarkoita, etteikö sitä tulisi alistaa terveen maalaisjärjen puntariin. Tämän Mielensäpahoittaja tekee, ja vielä erittäin onnistuneesti.

Surullinen Sokrates lomalla

"No niin, nyt on sitten lomat lusittu", kuten joku tekopirteä-aivokuollut hr-koordinaattori voisi todeta. "No mites se loma sitten meni?", saattaisi työtoveri kysäistä. "No hyvinhän tuo, kiitos." "Entäs itselläsi?". "No ei hullummin, kiitos vaan. Kävästiin vähän reissussa Euroopassa, mutta muuten oltiin ihan Suomessa. Mökillä ja silleen". "Just just, mekin oltiin vähän reissussa. Käytiin nimittäin Istanbulissa. On muuten hieno kaupunki. Jotenkin sellainen kulttuurien kohtaamispiste. Ja miten paljon historiaa. Ja ne ruuat. Kebabit, mezet ja lihapullat. Tai no ei ne oikeestaan edes ole pullia, mutta anyway."

Lomareissuista on vaikea sanoa mitään järkevää. Jos hehkuttaa liikaa, tekee toisen mitä todennäköisemmin joko kateelliseksi tai vaivaantuneeksi. Jos taas analysoi liikaa, pitkästyttää kuuntelijan alta tunnettujen aikayksiköiden. Jos kertoo turhan hauskoja tarinoita lomalla tapahtuneista sattumuksista, hyväuskoisimmatkin näkevät värikynää jokapuolella. Parasta on kai siis pitäytyä turvallisissa small-talk kommenteissa.

Väärin. Se, että lomista ei ole mitään järkevää sanottavaa johtuu yleensä siitä, että valitaan joko merkityksettömiä lomakohteita, tehdään liian lyhyitä matkoja ja/tai matkustetaan ylipäätään liikaa, tai jakseta tutustua matkustettaviin kohteisiin huolella. Uskon, että varsinkin viimeksi mainittu pätee suurimpaan osaan intohimoisistakin matkustajista.

Minua ei ainakaan tippaakaan kiinnostaisi matkustaa mihinkään, jos en olisi halukas samalla oppimaan jotain uutta. Ryypäta voin Suomessakin ja aurinkokin täällä paistaa mielestäni ihan tarpeeksi. Minulle mielekkyyden matkustamiseen tuo juuri mahdollisuus laajentaa näkemystäni maailmasta. Parhaimmillaan matkustaminen voi auttaa ymmärtämään paremmin toiseutta ja historiaa. Tällaista ymmärrystä tuskin voi ylikorostaa näköalattoman kvartaalipaskan aikakautena.

Kaikki edellä mainuttu kuulostaa hirvittävän tylsältä ja tosikkomaiselta. Sen voi toki nähdä niin, mutta minusta hauskanpito on myös mahdollista yhdistää älylliseen reflektointiin. Ei tarvitse viettää koko lomaansa kirkoissa ja moskeijoissa saadakseen käsityksen historiasta tai vieraista kulttuureista. Pysähtyminen kaljatuopin äärelle voi olla paljon sivistävämpi kokemus. Se vaatii kuitenkin aistien herkistämistä. Yksi hyvä tapa aistien herkistämiselle on lukeminen. Lukeminen voi auttaa näkemään asioita, joihin ei muuten osaisi kiinnittää huomiota. Ilman Orhan Pamukia minulta olisivat jääneet Istanbulissa noteeraamatta vanhat puutalot, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat yksi kaupungin dekadentin kauneuden symboleista. Ilman Johannes Koskisen esseitä taas en olisi ymmärtänyt puoliakaan niistä byzantin ja ottamaanien historiaan liittyvistä nähtävyyksistä mitä Istanbul sisällään pitää. Lyhyesti: lukeminen syvensi matkakokemustani.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja se joka tietää, tietää että ei tiedä. Mielestäni näihin hokemiin voisi myös lisätä, että tietämättömyyden voi aina korjata, mutta välinpitämättömyyttä ei koskaan. Voimme aina valita, haluammeko olla onnellisia sikoja vai surullisia Sokrateseja. Tämä pätee myös matkakohteita valittaessa. Seuraavaa Aasian rantalomaa suunnitteleville voisin suositella matkaa Istanbuliin. Pääsee Aasiaan ja saattaa jopa samalla oppia jotain historiasta. Lukematta matkaan ei kuitenkaan kannata lähteä. Onnelliset siat menköön edelleen Thaimaahan.

Vihaa ja rakkautta Nylenin tapaan

Antti Nylen on sukupolvensa paras esseisti Suomessa. Olen onnellinen, että hänen esikoisensa Vihan ja katkeruuden esseet Akateemisesta tarttui matkaani aivan sattumalta viime keväänä. Olen saanut hänen kirjoituksistaan paljon vaikutteita. Yksi Nylenin ja minun idoleistani on Morrissey. Nylenin loisteliaat esseet ovat avanneet minulle uusia perspektiiveja Morrissey taiteeseen ja persoonaan. Nylenin kautta löysin myös tieni Orion-elokuvateatteriin ja Robert Bressonin elokuvataiteeseen.

Nylen on ehdottomasti sukupolvensa kärkkäin kiistakirjoittaja (P. Linkolaan vielä matkaa). Hän vihaa lihansyöntiä ja lihansyöjiä, uskontoa vastaan hyökkääviä "uskonnottomia", miehiseen kulttuuriin liittyvää agressiivisuutta, typeryyttä ja puolitotuuksia. Hän hakkaa älyn miekallaan osiin löperön ajattelun ja tunkeutuu kritiikissään ytimiin saakka. Osansa saavat niin snobistiset levykritiikit kuin pompöösit kirjallisuusesseet. Hänen sanojen merkityksistä ja ajattelun argeologiasta ammentavassa kritiikissään on jotain erittäin foucaultilaista, mutta tätä hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esiin. Joka tapauksessa esseiden fundamentalistinen jyrkkyys tekee niistä erittäin kiehtovaa luettavaa, koska lukijankin on valittava puolensa.

Nylenin esseet eivät kuitenkaan ole pelkkää vihalla mässäilyä. Kolikon toisella puolella on syvä rakkaus. Nylen rakastaa muun muassa Morrisseytä, Pentti Linkolaa, Anna Abreuta, paavi Johannes Ratzingeria, ranskalaista kirjallisuutta ja tietysti Robert Bressonia. Hänen rakkauden kohteitaan ei liitä yhteen oikeastaan mikään yksittäinen seikka, muu kuin epämuodikkuus (lukuun ottamatta Abreuta). Toisinajattelijalla sopivalla tavalla Nylen tarttuu henkilöihin ja ajatuksiin, jotka yleinen mielipide on tuominnut hulluiksi, sairaiksi tai ties miksi. Rakkauden kohteisiinsa Nylen suhtautuu ihtohimoisesti, vailla kritiikkiä tai ironiaa. Siinä on jotain aseista riisuvaa aikakautenamme jota leimaa kaikkialle tunkeutuva ironia ja relativismi.

Nylenin esseet ovat täynnä herkullisia kielellisiä täysosumia ja niitä voi, ja haluaakin, lainata niin usein kuin mahdollista. Tämän ihailevan blogimerkinnän voisin päättää Vihan ja katkeruuden esseiden johdannosta löytyvään kappaleeseen kirjallisuuden vaarallisuudesta:

Kirjat ovat paljon vaarallisempia kuin kovat huumeet tai suojaamaton seksi, jotka pahimmassakin tapauksessa tekevät ihmisestä vain kuolleen. Kirjat, varsinkin kovat, voivat tehdä nuoresta ihmisestä epänormaalin, tyytymättömän. Pahimmassa tapauksessa ne iskostavat tämän mieleen epäterveen viehtymyksen kauneuteen ja totuuteen. Nuori joutuu ikänsä sietämään vammaa, johon ei ole mitään parannusta, paitsi kirjoittaminen.

Vantaalainen ystävä

Harvoin löytää kirjailijoita, jotka tuntuvat puhuvan juuri sinulle. Minä olen tänä vuonna löytänyt yhden sellaisen: Tommi Melenderin. Hänen proosastaan, blogiteksteistään ja esseistään on tullut suuria innostuksen lähteitäni. Hänen tekstiensä kautta olen myös ajautunut poluille, joilla vastaan ovat tulleet Michel Houellebecqin ja Gustave Flaubertin kaltaiset ranskalaissuuruudet.

Tommi Melenderin teksteissä minua miellyttää erityisesti hänen terve vitutuksensa maailmaa ja typeryyttä kohtaan. Melender ei pyri viihdyttämään vaan hän tähtää kohti totuutta ja kauneutta. Totuuden ja kauneuden olen joskus itsekin kännissä nimennyt elämäni tärkeimmiksi päämääriksi. Jaan myös hänen kanssaan pessimistisen elämänasenteen. Siitä saa lohtua tällaisina henkilökohtaisten mikrokriisien sävyttämä aikana:

"Jos optimismi on luontaista, pessimismi on usein opittua, kokemuksen kautta syntyvää viisautta tai tarkkanäköisyyttä. Se edellyttää taustakseen tietoisuuden siitä, että maailmaa ei luotu meitä varten, meidän toiveitamme täyttämään, vaan että se on tahdostamme riippumaton ja tuottaa usein pettymyksiä. Lapsellisimmatkin osaavat olla toiveikkaita ja kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin, mutta vakavahenkinen, tietoon ja ymmärrykseen pyrkivä ajattelu lähtee liikkeelle epäilystä, kyseenalaistamisesta, valmiiden totuuksien kiistämisestä. Siinä mielessä ajattelu - erotuksena toivomisesta tai itsesuggestiosta - on perusviritykseltään pikemminkin negatiivista kuin positiivista"

Pessimistinen elämänasenne ei varmasti auta, jos elämän päätavoitteina ovat maineen, ystävien, kuuluisuuden, vaikutusvallan ja varallisuuden hankkiminen. Sen sijaan sen avulla voi parhaimmillaan päästä edes hieman lähemmäksi jotain paljon arvokkaampaa: totuutta, tietoa ja kauneutta.

Riku Korhonen sanoi jossain haastattelussa, että aiemmin hän luki sivistyäkseen, mutta nykyisin hän lukee saadakseen lohtua. Minusta tuntuu, että minun motiivini ovat yhä jossain noiden kahden ulottuvuuden välimaastossa. Silti en kiellä sitä, etteivätkö Melenderin kirjat toisi minulle lohtua. Nytkin keskellä suurta pettymystä, jonka useiden työpaikkojen käsistä karkaaminen aiheutti oli helpottavaa lukea Melenderin viisaan pessimistisiä sanoa:

"Meillä on elämässämme monenlaisia pyrintöjä ja tavoitteita, ja teemme parhaamme niihin päästäksemme, mutta useimmiten se ei vain riitä. Emme voi saavuttaa kaikkea, koska sellainen olisi vain kohtuutonta. Ansaitsemme vain sen, minkä saamme."

Niinpä juuri. Kirjallisuus ei tee meistä parempia ihmisiä tai auta elämään onnellisempaa elämää, vaan opettaa meitä kuolemaan.

Kiireestä ja kirjallisuudesta

Yhdysvaltalainen aikakausilehti Time yllättää minut aina aika ajoin. Useimmiten sen aihevalinnat ja jutut ovat turhan "amerikkalaisia", mutta silloin tällöin törmää aivan mahtaviin artikkeleihin. Näin kävi esimerkiksi tuoreimman painoksen kohdalla. Jo lehden kansikuvajutun otsikko herätti mielenkiintoni: "Great American Novelist". En tunnistanut kuvan henkilöä, joten ostin lehden ja päätin ottaa selvää.

Kyseinen henkilö paljastui Jonathan Franzeniksi, kirjailijaksi joka on kirjoittanut muun muassa suurmenestystä niittäneet romaanit "The Correction" ja "Freedom". Luonnollisesti en ole lukenut kyseisiä teoksia, mutta jutun perusteella varmaan kannattaisi. Franzen nimittäin osoittautuu mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Erityisesti mieleeni jäi hänen perustelunsa kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä nykypäivänä. Franzenin mielestä kirjat voivat parhaimmillaan auttaa meitä pysähtymään ajatteluun ja hiljaisuuteen kiireen sävyttämässä ajassa. Siinä mielessä kirjat täyttävät tehtävää, jota muut mediat eivät pysty korvaamaan. Hän lainaa Kierkegaardin ajatusta kiireestä:

"Busyness: the state of constant distraction that allows people to avoid difficult realities and maintain self-deceptions. With the help of cell phones, e-mail and handheld games, it easier to stay busy, in the Kierkegaardian sense, than it's ever been."

Lukeminen ja kirjoittaminen edellyttää keskittymistä ja hiljaisuutta, ja se jos mikä voi tarjota vastakohdan kiireelle. Franzen itse työskentelee huoneessa, jossa ei ole pääsyä internettiin eikä muihinkaan medioihin:

" The place of stillness that you have to go to write, but also read seriously, is the point where you can actually make responsible decisions, where you can actually engage productively with an otherwise scary and unmanageable world."

Franzen ei toki ole ensimmäinen kirjailija, tai ihminen ylipäätään, joka on puhunut kiireen ja teknologian turruttamasta ajastamme. Suomessa erityisesti Merete Mazzarella on useissa kirjoissaan nostanut esiin ajatuksen niin sanotusta hitauden kulttuurista. Sen perusajatus on sama kuin Franzenilla: Tekemällä vähemmän, elämme enemmän. Ehkä tähän liittyy myös se, että jos vain mennä viiletämme suorituksesta toiseen läpi elämämme, pysähtymättä koskaan miettimään valitsemamme polun mielekkyyttä, saatamme päätyä tuhlaamaan elämämme täysin toisisijaisten askareiden parissa. Kirjallisuus voi auttaa pysähtymään ja miettimään elämän tarkoitusta. Tässä mielessä kirjat ovat (Antti Nyleniä lainaten) vaarallisempia kuin huumeet, koska niiden aikaansaamat vaikutukset voivat olla elinikäiset.

Todellisesta ja näennäisestä

Arthur Schopenhauerin mukaan kaikkina aikoina on ollut kahta lajia kirjallisuutta: todellista ja näennäistä. Edellinen on jotain, mikä ajan myötä muodostuu pysyväksi kirjallisuudeksi:

"Tiedettä ja runoutta varten elävien ihmisten harjoittamana se kulkee tietää vakaasti ja tyynesti, mutta äärimmäisen hitaasti ja tuottaa tuskin tusinan teosta vuosisadassa, mutta nämä ovatkin pysyviä".

Näennäinen, tai virtaava kirjallisuus, taas on jotain jota tuotetaan markkinoille vuodesta toiseen tuhansin kappalein, mutta muutaman vuoden kuluttua kysytään: missä ne ovat? ketä oikeastaan kiinnostaakaan?

Nämä Scopenhauerin ikuiset ajatukset tulivat monesti mieleen lukiessa Johannes Salmisen päiväkirjaa "Varjo Kiasman seinällä". Hän ammentaa ajattelussaan vahvasti antiikin klassikoista ja hyödyntää niiden viisautta analysoidessaan nykypäivän tapahtumia. Hänen kirjoituksiaan lukiassa tulee jopa kateelliseksi siitä klassisesta sivistyksestä, joka hän mukanaan kantaa. Se on Suomessa katoavaa kansanperinnettä.

Salmisessa puhuu vankkumaton humanisti, totuuden ja kauneuden ystävä. Hän ei saarnaa, opeta tai politikoi. Hän katsoo maailmaa ja ihmistä ymmärtäen. Hän tietää ja tunnustaa omat puutteensa ja heikkoutensa. Se on mielestäni todellista viisautta.

Matka jonka hänen päiväkirjojensa mukana tein, ympäri Eurooppaa ja Lauttasaarta, ei varmasti jää viimeiseksi. Oli onneni, että löysin tällaisen helmen Mereten Mazzarellan kirjojen kautta. Salminen on muuten Mazzarellan hyvä ystävä. Eikö tämä ole hieman epäilyttävää suomenruotsalaisten selkääntaputtelua?

Mazzarellasta

Minulla ja Merete Mazzarellalla ei ole paljon yhteistä. Hän on tanskalaisen äidin ja suomalaisen suurlähettilään tytär. Hän on asunut lapsuudessaan Kiinassa, Sveitsissa, Englannissa. Hänen sukunsa juuret ovat Helsingin hienostokaupunginosassa, Ullanlinnan huvilakadulla. Hän on kosmopoliitti professori joka on ollut naimisissa italialaisen miehen kanssa ja tuskin edes osaa puhua suomea. Hänellä on aikuinen lapsi. Hän on yli 60-vuotias.

Minä olen keskiluokkaisen savolais-pohjalaisen perheen lapsi. Vanhempani erosivat minun ollessa parin vuoden ikäinen ja äitini kasvatti minut yksin siitä asti. En tunne isääni. Äitini puolen sukujuuret ovat Pohjois-Pohjanmaalla. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Perheemme lomamatkat suuntautuivat joko Välimeren lämpöön tai Lappiin. Minulla ei ole lapsia. Olen 26-vuotias.

Kuinka moni alle kolmekymppinen mies voi rehellisesti väittää, että jaksaisi kuunnella yli kuusikymppisten "mummojen" tarinoita, saati lukea heidän kirjoittamiaan kirjoja. Myönteisesti vastaavien joukko pienenee entisestään, jos kyseessä on yli 60-vuotias suomenruotsalainen hienostorouva. Merete Mazzarella selvästikin on sellainen, mutta olen jo vuoden päivät ollut innostunut hänen kirjoistaan. Hän on mummo joka todella osaa kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita.

Mazzarellan kirjoista huokuu laaja lukeisuus ja syvälle sieluun asti ulottuva humanismi. Tätä tietysti ruotisinkielisen kirjallisuuden professorilta sopii odottaakin. Mikä on kuitenkin yllättävää hänen kirjoissaan on tarinan kerronnan taito ja huumori, jota ei ollenkaan odottaisi suomenruotsalaiselta hienostorouvalta. Hän kytkee taidokkaasti yhteen kirjalliset sitaatit, ystäviltä kuullut tarinat, keskustelut ja itse koetut tapahtumat hienoksi anekdoottien mosaiikiksi. Hän hauska ja viihdyttävä, sivistävä ja opettavainen samaan aikaan. Tunnen hänen itseironiansa erittäin läheiseksi. Haluaisin itsekin pystyä tarkkailemaan ympäristöäni yhtä tarkasti, ironisesti ja hauskasti vielä ollessani hänen iässään.

Aina välillä törmää kirjailijoihin joita kohtaa tuntee voimakasta sielujen sympatiaa. Merete Mazzarella on yksi heistä. Minun tekisi mieli tavata hänet tai ainakin kirjoittaa hänelle kirje. Ehkä teenkin sen joskus. Sitä ennen tätä kirjoittamista täytyy vielä harjoitella. Hänen vaivattomasta ja sulavasti rönsyilevästä tyylistää voi oppia paljon (tästä myös luonnollisesti kiitos kääntäjille).

Asioista niiden oikeilla nimillä

Michel Houellebecqistä ja hänen tuotannostaan on kirjoitettu jo niin paljon analyysiä, että minulla ei ole siihen paljon lisättävää. Varsinkin kun asialla ovat olleet maamme kirjallisuuden valiot Riku Korhosesta Tommi Melenderiin (ks. "Mitä Houellebecq tarkoittaa?"). Jotain Houllebecqistä on kuitenkin kirjoitettava, niin vaikuttavia lukuelämyksiä hänen romaaninsa ovat minulle olleet.

En aio käydä läpi hänen tuotantoaan romaani romaanilta, vaan keskittyä niihin tekijöihin, jotka tekevät hänestä tärkeän kirjailijan juuri minulle. Ensinnäkin Houllebecqissä kiehtoo hänen tapansa katsoa ympäröivää maailmaa ikään kuin ulkopuolisena. Houellebecq on moralisti ja yhteiskuntakriitikko. Hän levittää meille luomamme todellisuuden eteemme alastomimmillaan ja kysyy: pidättekö näkemästänne?

Houellebecqin kirjoissa ihmiset ovat eksyksissä. He eivät tiedä mitä tavoitella. Heillä ei ole kunnianhimoa ja vallan tarvetta. Heidän ainut jäljellä oleva inhimonsa on seksi, sen kaikissa ilmentymismuodoissa. Se on ainut nautinnon lähde ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ongelma on vain, ettei sitäkään ole tarjolla kaikille tarpeensa mukaan, vaan seksin saamistakin määrittävät kapitalismin lait. Toisilla on enemmän resursseja kuin toisilla.

Houellebecqin henkilöhahmot lipuvat päivästä toiseen merkityksettömyyden avaruudessa. Vain rakkaus (mitä se onkaan?) voi tarjota hetkellisen eskapismin ja antaa merkityksen. Senkin kohtalona on kuitenkin päättyä väkivaltaisesti. Ihminen on luonut maailman, jossa se ei ansaitse edes rakkautta. Houellebecqin sanoin: "Tiedän vain, että me löyhkäämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta. Olemme luoneet järjestelmän, jossa eläminen on tullut kerta kaikkiaan mahdottomaksi, ja kaiken kukkuraksi tyrkytämme sitä muillekin."

Näkökulma maailmaan on pessimistinen, mutta mielestäni tarkkanäköinen. Länsimainen elämäntapa perustuu kärjistetysti rahan keräämiseen ja sen kuluttamiseen. Olemassa olon merkitys on supistunut kuluttamiseen, jonka kautta ilmaisemme yksilöllisyyttämme. Elämme aineellisesti yltäkylläisessä, mutta henkisesti tyhjässä maailmassa. Onnellisuus on aineellista onnellisuutta ja parhaiten selviää, kun ei koskaa kyseenalaista olemassa olon merkitystä. Tämä herättää kuitenkin klassisen kysymyksen: onko parempi olla onnellinen sika kuin onneton Sokrates.

Toinen tekijä, joka minua Houellebecqissa kiehtoo, on hänen sievistelemätön tyylinsä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä voisi kai kutsua myös totuudellisuudeksi, ellei postmoderni filosofia olisi täysin raiskannut kyseistä termiä. Kirjoittaessaan islamin uskosta niin kuin hän kirjoittaa, hän varmasti tietää ärsyttävänsä lukuisia ihmisiä, mutta hän ei siltä jätä sitä tekemättä. Vaatii rohkeutta sanoa asiat sellaisina kuin ne näkee ja kokee. Hyvät kirjailijat ovat usein vittumaisia totuuden torvia, kuten Sofi Oksasenkin tapauksessa olemme saaneet huomata. Näin poliittisen korrektiuden dominoimana aikakautena on sitäpaitsi erittäin piristävää, kun joku uskaltaa esittää epäkorrekteja poliittisia ajatuksia suoraan, päin naamaa ja kiemurtelematta.

Tämä tällä kertaa Houellebecqistä. Palaan varmaa häneen vielä useaan otteeseen.

Eno opettaa: tartu hetkeen

Kari Enqvistin "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" kannattaa lukea, jos ei muuten, niin ainakin viimeisten sivujen koskettavien päätöskaneettien takia. Ne ovat kauneinta proosallista elämän kaudeuden ja ohikiitävyyden kuvausta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Parhaimmillaan jälki on tällaista, kun elämänkokemus yhdistyy näkemyksellisyyteen, lukeneisuuteen ja tyylitajuun.

Enqvistin uutuus kannattaa lukea myös mikäli on kiinnostunut pohtimaan uskonnon ja tieteen välistä suhdetta nykyaikana. Enqvist on yksi tieteellisen maailmankuvan tunnetuimmista edustajista Suomessa. Omien sanojensa mukaan hän on uskonnoton, joka on kiinnostunut ymmärtämään uskovaisten ihmisten uskontokokemuksia. Kirjassaan hän korostaa useaan otteeseen, ettei hän ole sotajalalla uskontoja vastaan vaan pyrkimyksenä on vain analysoida uskontoja ja niiden kulttuurisia ilmentymistapoja tieteen menetelmin. Siitä huolimatta Enqvistin sanavalinnoissa, painotuksissa ja tyylissä kirjoittaa on selvää rienauksen makua.

Se ei toki haittaa vaan tekee kirjasta sitä mielenkiintoisemman lukea. Harvoin saa lukea niin piristäviä vertauksia uskonnosta, kuin mitä Enqvist esittää. Hän vertaa uskontoa virukseen ja skitsofreniaan. Viruksen tavoin usko pesiytyy ihmisiin ja tarttuu hillittömällä tavalla. Joillakin on kuitenkin toisia kovempi vastustuskyky ja he säilyvät tartunnalta. Enqvist epäileekin, että toisilla ihmisillä on geneettisesti vahvemmat reseptorit uskonnollisen sanoman vastaanottoon aivoissaan.

Enqvistin mukaan uskonnolla ei ydintä, joten sen sanomaa ei voi kuoria kuin sipulia. Uskonto näyttäytyy jokaiselle ihmiselle erilaisena ja sillä on myös kulttuurinen puolensa. Tämän vuoksi vapaamielinen uskovainen voi aina sanoa, että fundamentalismi ei ole "oikeaa uskontoa" tai että "oikeasti siitä ei ole mitään mainintaa koraanissa". Fundamentalisti on luonnollisesti oikeutettu samaan, joten voi kai luontevasti väittää, että uskonto juuri sitä, mitä sen nimissä tehdään. Jos uskonto on jotain muuta kuin oikeaoppista kirjauskovaisuutta, ei sillä ole ydintä, johon palauttaa oppi. Tässä uskonto juuri eroaakin filosofiasta. Uskonto on loppujen lopuksi pelkästään uskon asia.

Enqvistin mielestä uskontojen opit eivät kestä älyllistä analyysiä ja ainut keino miten ihmiset (järkevätkin) saadaan oppeihin uskomaan on se, että niitä ärsykevahvistetaan ihmisten mieliin pienestä saakka palkintoja tai rangaistuksia luvaten. Hänelle uskontojen opit ovat "onks viljoo näkynyt" tyylisiä meemejä, jotka jäävät jumittamaan ihmisten mieliin, kun niitä tarpeeksi kauan hoetaan. Tälläisilla hokemilla on kuitenkin tietty elinkaari, koska mitään niitä ylläpitäviä valtarakenteita ei ole olemassa (jos ei nyt uusintoja lasketa). Toisin on uskontojen meemeillä. Niitä hakataan ihmisten mieliin niin kauan, että ne opitaan, jonka jälkeen niiden "totuutta" vahvistetaan säännöllisesti koko instituution voimalla. Siksi se kestävät aikaa, vaikka aika olisikin ajanut niiden ohi.

Olen Enqvistin kanssa samaa mieltä siinä, että uskontoja voi ja tulee kritisoida niin kauan, kun ne käyttävät todellista valtaa maailmassa. Niiden nimissä tapetaan, nöyryytetään, alistetaan ja vainotaan ihmisiä edelleen. Monet uskonnot operoivat suurilla budjeteillaan vaikuttavat ihmisten arkeen monella tapaa. Ne ovat voimakkaita lobbareita ja lähetystyön avulla ne vievät oppejaan kehitysmaihin humaaneilla periaatteilla ratsastaen. Uskonnot ovat yhteiskunnallisia vaikuttajia siinä missä muutkin instituutiot, miksi niiden siis tulisi olla kritiikin tuolla puolen?

Usko ja uskonnot ovat niitä harvoja tabuja, joista sananvapauteen tukeutuvissakin länsimaissa tulee puhua hyssytellen. Samaan aikaan uskonnottomien kritisointia pidetään hyväksyttävänä. Niin kauan kuin tämä epäsuhta vallitsee, koen velvollisuudekseni rienata ja kritisoida, haastaa ja ärsyttää, ja olla kaikin älyllisin tavoin kirkkoja ja uskontoja vastaan. Teen sen Gandhilaisen väkivallattoman protestin hengessä vain järjen miekkaa heiluttaen, mutta varmana asiastani. Ei ole elämää tuolla puolen, joten kuunnellaan järkeämme ja tartutaan hetkeen. Niin se Enokin opettaa!

Ihmismielen pimeä puoli

Katsoin Amerikan Psykon ensimmäisen kerran melko pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistan jo tuolloin elokuvan herättäneen kohua väkivallalla ja pornografialla mässäilyn takia. Sen takia se varmaan post-teini-ikäistä lukiolaista kiinnostikin. Ensimmäisestä katsomiskerrasta jäikin mieleen juuri ne asiat millä elokuvaa myytiin: raa’at murhat ja alastomat naiset.

Elokuva esitettiin uusintana tällä viikolla ja katsoimme sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Yllytin tyttöystäväni katsomaan elokuvan, vaikka tiesin, ettei hän erityisesti nauti raakojen tai väkivaltaisten elokuvien katsomisesta. Myin elokuvan hänelle klassikkona, joka ehdottomasti tulee nähdä. Sivulauseessa kyllä mainitsin, että kyseessä on varsin raaka tapaus.

Elokuvan jälkeen tyttöystäväni oli suorastaan raivoissaan minulle siitä, että olin suositellut sitä hänelle. Hän sanoi, että ahdistava tunnelma varmasti seuraa uniin saakka. Minä taas olin jo toistamiseen vaikuttunut elokuvasta, nyt kuitenkin eri syistä kuin vuosia sitten.

Kun sitten seuraavana päivänä tyttöystäväni tivasi minulta, miksi pidin niin ”sairaasta” elokuvasta, jouduin perustelemaan asiaa itsellenikin. Myönnän toki, että elokuvassa tappaminen, nussiminen ja veren vuodatus ovat suuressa roolissa, mutta mielestäni ne ovat vain pintaa. Elokuvan todellinen sanoma ei ole siinä visuaalisessa tarinassa minkä se kertoo, vaan sen moraalissa.

Mielestäni Amerikan psykossa vaikuttavinta on se, kuinka se pakottaa meidät katsomaan silmiin sitä maailmaa, joka meitä ympäröi. Vallassa oleva kapitalistinen maailmanjärjestys on tehokkaasti nujertanut ympäriltämme kaikki arvot ja asiat, joita ei voi rahassa mitata. Kaikki syvemmät päämäärät, arvot sinänsä, ovat kadonneet ja olemisen tarkoituksemme on kutistunut vain kuluttamiseen. Elämän tarkoitus muodostuu siitä, missä ravintolassa illallisen nauttii, kenellä on hienoin käyntikortti tai tyköistuvimmat puvut. Maailmassa, jossa ei ole kuin pintaa, tuo kuluttaminen on myös identiteetin syvin olemus. Identiteetin voi kaapata pelkästään matkimalla toisen kulutuskäyttäytymistä.

Amerikan psykon maailma on myös äärimmilleen viedyn individualistinen. Ihmiset ovat mukana pelissä, joka jakaa osallistujat häviäjiin ja voittajiin. Kohtalona on joko taivas (wall street) tai helvetti (kerjäläisyys & prostituutio). Mitään yhteisöä tai turvaverkkoja ei ole. Jokaisen on pärjättävä omillaan. Se myös väistämättä johtaa siihen, että mitään ihmisarvoa ei tunnusteta, vain lisäarvolla on merkitystä. Ja mitä lisäarvoa joku kadulla kerjäävä juoppo voi muka tuottaa? Ei mitään, joten aivan sama päästää hänet hengiltä. Samalla tämä puolustuskyvyttömien kerjäläisten murhaaminen voidaan nähdä oman heikkouden projisointina toiseen.

Merkillepantavaa on myös se, että huorien ja katujuoppojen lisäksi päähenkilö Patrick Bateman murhaa vain kaltaisiaan, eli ahneita Wall Streetin kukkopoikia ja näille itseään tarjoavia mallipimuja. Tulkintani mukaan tämä johtuu siitä, että nämä ihmiset ovat hänen laillaan maailman pilaamia. He ovat ostettavissa, joko olosuhteidensa pakosta tai muuten. He ovat menettäneet uskonsa, tai heillä ei koskaan ole ollutkaan uskoa, pyyteettömyyteen tai rakkauteen. Tätä tulkintaa tukee se, ettei Bateman pysty murhaamaan ainutta ”puhtaana säilynyttä”, maailman kauneuteen ja pyyteettömään rakkauteen vielä uskovaa sihteeriään Jeania.

Patrick Bateman ei itse pysty tuntemaan rakkautta, eikä saa nautintoa rahan tavoittelusta tai seksistä. Ainoa mikä todella antaa hänelle kiksejä on tappaminen. Murhaamisen esileikkinä hän laittaa soimaan jonkun siirappisen rakkauslaulun whitneyshoustonista philcollinssiin. Vaikka hän ei pystykään tuntemaan rakkautta, hän silti kaipaa sitä ja nämä rakkauslaulut tarjoavat hänelle eskapistisen matkan todellisuudesta tavoittamattomaan ideaaliin, ennen paluuta todellisen maailman ainoaan nautinnon tuojaan, tappamiseen. Tässä mielessä Bateman toteuttaa Houellebecqiläistä ”viisautta”, jonka mukaa jos emme voi tuntea myötätuntoa toisiamme kohtaan, voimme ainakin tuntea sitä itseämme kohtaan.

Elokuvan sanoma tiivistyy viimeiseen kohtaukseen. Bateman on tunnustanut murhansa kaikille, mutta kukaan ei usko häntä. Kaikki jatkuu ennallaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pinta on tärkeintä, ei kai kukaan noin tyylikäs ja menestynyt pilaisi elämäänsä murhaamalla toisia. Maailma on niin pilaantunut, että paha ei saa palkkaansa, edes sitä itse pyytämällä. Ei ole ketään kelle ripittäytyä. Sitä voisi kai kuvata helvetiksi, jossa itse pirukaan ei viihdy.

Blogini idea

Päätin perustaa tämän blogin, koska pelkään unohtavani. Haluan kirjata ylös joitain ajatuksia, jotka syntyvät hyviä kirjoja tai huonoja lehtijuttuja lukiessa. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän myös unohtaa. Siksi tämä blogi.

Tämä blogi on kirjoitusharjoitus. Se on keskivertolukijan epätoivoinen yritys tulla kirjoittajaksi.

Tämä blogi on myös poseeraus. Se on pullistelua alikehittyneillä kirjallisilla lihaksilla, joita kirjoittaja kaikesta huolimatta tahtoo esitellä herättämistään myötähäpeän tuntemuksista huolimatta. Kirjallinen bodaaminen ei juurikaan eroa muusta kehonrakennuksesta. Itseluottamus kasvaa aina lihaksia nopeammin.